maanantai 14. syyskuuta 2015

Moolok

Koulukiusaamiseksi kutsuttu väkivalta on perusolemukseltaan sosiaalista, jolla on myös fyysinen ja sanallinen ulottuvuus. Siinä on pohjimmiltaan kysymys asetelmasta, jossa yksi oppilas (kiusattu) otetaan "syntipukin" asemaan, jonka niskaan on oikeutettua kaataa kaikki mahdollinen. Hän siis menettää ihmisoikeutensa sen ihmisryhmän sisällä, jossa kiusaaminen tapahtuu. Kysymys ei ole vain tilanteista, vaan jatkuvasta olotilasta, jonka vakavuus vaihtelee varsinaisten "kiusaamistilanteiden" vakavuuden mukaan.

Kuten tunnettua, kouluväkivallan pääoperaattorit eivät yleensä toimi yksin. Tämänkaltainen systemaattinen sorto edellyttää sitä, että kiusaajalla on vertaisryhmän (esim. koululuokka) yleinen tuki toiminnalleen. KiVa Koulun eräs tavoite - yrittää saada juuri nämä "kannustajat" ja "hiljaiset hyväksyjät" kääntymään kiusaajaa vastaan - on siis teoriassa toimiva. Nimenomaan teoriassa. Käytännössä yksittäinen Kannustaja tai Hiljainen Hyväksyjä ei uskalla ryhtyä yhtään mihinkään Kiusaajaa (jolla on vertaisryhmässä suunnaton valta) vastaan. Eikä hänen mielipiteellään olisi mitään vaikutusta vaikka hän näin tekisikin. Teoriassa tämä taktiikka voisi kyllä toimia, jos riittävän suuri määrä Kannustajia ja HH:jiä nousisi yhteistuumin Kiusaajaa vastaan, mutta käytännössä mahdollisuudet tällaiseen ovat olemattomat. Keskiverrot peruskouluikäiset nuoret ovat epävarmoja ja sekaisin - ei sellainen porukka liittoudu tehokkaasti kuin riittävän vahvan auktoriteetin taakse. Jollainen juuri Kiusaaja on.

Kun tällainen asetelma säilyy parhaimmillaan vuosikausia, alkaa väkivalta menettää merkitystään. Siitä tulee normaali osa arkea - Kannustajat ja HH:t eivät enää edes oikeastaan kiinnitä siihen huomiota. Se on jotain, mikä ei periaatteessa ole oikein, kun sitä miettii, mutta joka on normalisoitunut täysin. Se on kuin rikkinäinen ovenkahva, jonka aioit joskus korjata, mutta ei sitten jaksanutkaan ja joka on nykyisin unohtunut - ikäänkuin ajattelet tiedostamattasi, että sen kahvan kuulukin olla rikki.

Minähän olen siis ollut sekä kiusattu että kiusaaja. En ollut missään vaiheessa kiusaamisen pääoperaattori, mutta mukana kyllä. Tiedostin alusta saakka toimivani väärin, ja lopulta (n. puolen vuoden jälkeen) kasvatin itselleni selkärangan, hain Henkisen Pystykorvan kaapista ja lopetin, anteeksipyynnön kera. Miten näin pääsi käymään? Olinhan itsekin ollut kiusattu ja tiesin oikein hyvin miten perseestä se on. Enkä ole psykopaatti enkä muutenkaan päästäni vialla, jollaiselle henkilölle tällainen oman vitutuksen purkaminen toiseen olisi ihan luonnollista.

Milgramin tottelevaisuuskoe lienee monille tuttu. Koehenkilöä käskettiin kokeen antamaan seinän takana olevalle "opiskelijalle" sähköiskuja aina kun tämä vastasi kysymykseen väärin. Kokeen ohjaajan määräyksistä koehenkilö nosti sähköiskujen voimakkuutta. Loppujen lopuksi yli 60 prosenttia koehenkilöistä antoi ohjaajan käskystä jopa kuolettavia sähköiskuja. Todellisuudessa "opiskelija" oli näyttelijä eikä koehenkilö kyennyt oikeasti antamaan tälle sähköiskuja. Kokeesta usein tehty johtopäätös on, että jokaisessa meistä asuu "Pieni Keskitysleirijohtaja", joka "vain seurasi käskyjä". Kouluväkivallan ymmärtämisen kannalta vieläkin olennaisempi on Stanfordin vankilakoe. Kyseisessä kokeessa 24 miesopiskelijaa - kaikki normaaleja keskiluokkaisia nuoria, kenelläkään ei ollut rikostaustaa eikä mielenterveyshäiriöitä - lukittiin suljettuun tilaan, joka simuloi vankilaa. Puolet sai tehtäväksi esittää vartijoita, puolet vankeja. "Vartijoille" annettiin tehtäväksi yksinkertaisesti ylläpitää "vankilassa" järjestystä ja katsoa, että "vangit" käyttäytyivät heitä kohtaan kunnioittavasti. Väkivaltaa ei saanut käyttää. Koe jouduttiin keskeyttämään etuajassa, kun "vartijat" alkoivat käyttää yhä raaempia otteita "vankeihin" - näihin käytettiin fyysisiä rangaistuksia ja heitä nöyryytettiin, lisäksi vartijat manipuloivat vankeja toimimaan toisiaan vastaan jakamalla suosionosoituksia ja rangaistuksia.

Tavalliset, psyykkisesti terveet nuoret.

Moolok oli muinainen foinikialainen jumala, jolle usein uhrattiin pikkulapsia polttamalla. Nykyihmisen näkökulmasta varsin aiheellinen kysymys on "miksi helvetissä?" Miksi äidit uhrasivat omat lapsensa? Ihmisuhreja on harjoitettu hyvin monissa kulttuureissa maailman sivu, ja on uskottavaa että niiden takana on ollut jotain juuri tuollaista, mikä noissa kahdessa kokeessa tuli ilmi. Veikkaan että suurin osa ihmisuhritoimituksiin osallistuneista teki niin siitä yksinkertaisesta syystä että niin kaikki muutkin. Joukossa tyhmyys tiivistyy, ja auktoriteettiusko maksimoi tämän prosessin tehon. Äidit olivat valmiita heittämään omat vauvansa tuleen, koska niin vain kuului tehdä. Moolok-kulttia voidaan pitää paitsi ihmisuhrauksen, myös auktoriteettiuskon ja vastuun ulkoistamisen (vastenmielisimpänä huipentumana.

Kouluväkivallan vertaaminen tuollaiseen toimintaan on toki sinänsä yliampuvaa, mutta molempien taustalla löytyy sama asia - huomattava osa ihmisistä on valmiita toimimaan omien moraaliperiaatteidensa ja tunteidensa vastaisesti, jos a.) riittävän voimakas auktoriteetti (esim. Moolok-kultin pappi, diktaattori, Kiusaaja) käskee ja/tai b.) kaikki muutkin tekevät niin (siis asiasta on tullut normi). Oletan että omalla kohdallani kysymys oli ennen kaikkea kohdasta b.) - vaikka kaverinikin kiusasivat häntä, ei heillä ole koskaan ollut minuun sellaista auktoriteettia että he pystyisivät saamaan minut toimimaan niin paljon omaa moraalitajuani vastaan. Sen sijaan minä pystyin siihen ihan itse - nimittäin toimimaan väärin, vaikka tiesin rikkovani omaa oikeustajuani vastaan. Miksi? Osatekijä oli kyseisen kiusatun tietty ärsyttävyys - mikä oli kyllä pitkälti katsojien silmässä. Tarkemmin ajateltuna se taisi olla ratkaiseva tekijä, joka kohdan b.) mukaisesti johti siihen että osallistuin kouluväkivaltaan itsekin.

Mitä tästä voi päätellä? Minä olen aika vakuuttunut siitä, ettei ihminen ole pohjimmiltaan kovin kiva olento. Puhutaan siitä, että epäsosiaalinen käyttäytyminen (kuten kiusaaminen) on opittua. Kenties näin onkin - yhteisön jäsenet ehdollistuvat hiljalleen yhden jäsenen rääkkäämiselle, jolloin siitä tulee normi - mutta mietitäänpä todella, rehellisesti, millaisia olimme lapsina. Olimmeko ainakaan empaattisempia, epäitsekkäämpiä tai jalompia kuin nyt?  Kyky pahuuteen on meissä kaikissa - se on vain painittava alas. Ja se nimenomaan on meissä lähtöarvona, sitä ei erikseen nosteta esiin vaan suurin osa ihmisistä tappelee sitä vastaan ja painaa sen alas, ottaen tilalle hyvyyttä. Psykopaatit tms. eivät sitten toki näin tee, ollen asia erikseen. Uskallan väittää, että heillä on raju yliedustus pahimman sortin kiusaajien keskuudessa. Ja heidän kanssaan ollaankin sitten pulassa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentteja voi jättää anonyymisti ja rekisteröitymättä. En tarkasta kommentteja etukäteen, mutta poistan asiattomat kommentit. Eri mieltä oleminen ei kuitenkaan ole asiatonta.