keskiviikko 9. syyskuuta 2015

Lanka palaa

Selailin tässä päivänä muutamana Pro Peruskoulu-blogia, ja törmäsin tähän vajaan parin vuoden takaiseen tekstiin. Luokanopettajana Lundellilla on tietenkin aivan erilainen tuntuma noihin asioihin, mutta minä olen huomannut samat asiat - ja uskoakseni moni muukin. Lapset - ihan pienetkin - ovat agressiivisempia kuin koskaan aiemmin. Erilainen häiriökäyttäytyminen on yhä yleisempää ja myös rajumpaa kuin aiemmin. 


 Päiväkotilasten aggressiivisuus nousi esille viime viikolla, kun Ilta-Sanomat kertoi Työterveyslaitoksen Kunta10-tutkimuksesta, joka paljasti päiväkodin henkilökunnan kokevan yhä enemmän väkivaltaa työssään.

Lastentarhanopettajien ja lastenhoitajien työssä kokema väkivalta oli kymmenessä vuodessa lisääntynyt selvästi enemmän kuin muissa ammattiryhmissä.

IS kysyi asiantuntijoilta, miksi lapset lyövät ja potkivat hoitajiaan. He olivat yhtä mieltä siitä, että lapsen aggressiivisuus on merkki siitä, että lapsi ei voi hyvin.

Kasvatusalan ekspertit olivat kuitenkin eri mieltä siitä, mistä lasten pahoinvointi johtuu. Yhden mukaan ongelma on se, että pienet lapset ovat liian pitkiä päiviä isoissa päivähoitoryhmissä.

Toisen mielestä lapsen aggressiivinen käytös lakkaa, kunhan hän vain saa rajat ja rakkautta – johdonmukaista kasvatusta, jossa kaikki aikuiset vetävät yhtä köyttä.


Mielipide 1: ”Pienen lapsen paikka on kotona”

Kasvatustieteen professori Erja Rusanen ei ole yllättynyt siitä, että lastentarhanopettajat ja lastenhoitajat kokevat entistä enemmän väkivaltaa.

– Kun tein 90-luvulla väitöskirjaa, ennustin jo silloin, että lasten aggressiivisuus tulee lisääntymään. Yllättävää on, että näinkin hyvin on mennyt, että niin moni lapsista selviää, vaikka lapset ovat pitkiä päiviä hoidossa, Rusanen sanoo.

Professorin mukaan on paljon kehityspsykologisia perusteita sille, ettei alle 3-vuotiaiden lasten pitäisi mennä päivähoitoon. Rusanen vetoaa kiintymyssuhdeteoriaan, jonka mukaan lapsen varhaiskehitykselle on äärimmäisen tärkeää turvallinen ja rakastava pysyvä aikuinen; yleensä äiti, mutta voi olla joku muukin.

– Lapset ovat pitkiä päiviä isoissa ryhmissä, joissa hoitajat vaihtuvat, eikä heillä ole aikaa muodostaa kunnollista kiintymyssuhdetta lapseen. Päivähoidon pitäisi olla sellainen, että siellä olisi vain muutama lapsi ja pysyvä hoitaja, joka muodostaa lämpimän suhteen lapseen ja hoitaa yksilöllisesti kotia jäljitellen pienimpiä lapsia.

Lapset menevät Rusasen mukaan päivähoitoon varhaisemmin, ennen kuin heidän kehityksensä sen sallii. Professori ymmärtää, että vanhempien on taloudellisesti mahdotonta hypätä työelämän karusellista ulos, koska nykyinen taloudellinen järjestelmä perustuu kahden työssä käyvän vanhemman malliin.

– Ehdottaisin työelämän kehittämistä joustavampaan suuntaan, niin, että vanhemmat voisivat tehdä huomattavasti enemmän osapäivätyötä, kun lapset ovat pieniä. On ihan eri asia olla 3–4 tuntia hoidossa kuin 8–9 tai jopa 10 tuntia.

Päiväkotiympäristö on pienelle lapselle professorin mukaan usein äärimmäisen vaativa: muutaman huoneen tila, jossa on kymmeniä muita samanikäisiä aamusta iltaan. Vielä pahempaa on, että hoitajat vaihtuvat usein.

– Jos aikuinen menee joka viikko eri työyhteisöön, se on aika stressaavaa aikuisellekin. Lapsella vielä aivot kehittyvät, ja heille se on aivan dramaattisesti eri tilanne.

Pahimmillaan hyvin pienestä pitäen pitkiä päiviä ennakoimattomissa oloissa viettävän lapsen kehitys vaarantuu ja hänen kykynsä muodostaa suhteita toisiin voi heikentyä, professori uskoo. Hän epäilee, että yksi syy nuorten syrjäytymiseen voi olla epäonnistuneessa varhaiskasvatuksessa.

Jos päivähoidon laatu on heikko, myös lapsen stressinsäätelymekanismi voi pysyvästi häiriintyä. Stressaavat tilanteet voivat olla läpi elämän hankalampia.

Lapsen aggressiivisuus on merkki siitä, että lapsi voi huonosti, professori sanoo.

– Jos lapsi voi huonosti päivähoidon olosuhteiden vuoksi, siitäkin pitäisi uskaltaa keskustella. On lapsia, jotka ovat herkempiä olosuhteille. Pitäisi keskustella, miten muutamme olosuhteita, jotta kaikki lapset voisivat paremmin.


Mielipide 2: ”Lapsi tarvitsee rajat”

Psykoterapeutti, Suomen Psykologisen instituutin johtaja ja vaativan erityistason kouluttaja Raul Soisalo sanoo, että lasten aggressiivinen käyttäytyminen voi olla oire pelosta, surusta, turvattomuuden tunteesta tai epäjohdonmukaisuudesta.

– Jos puhutaan, että pienet lapset ovat väkivaltaisia, se on hätävarjelun liioittelua. Pienet lapset voi ottaa syliin rauhoittumaan. Lapset ovat rauhattomia, eivät malta kuunnella eivätkä pysähtyä. Kun heidän on hankala ilmaista tunteitaan, mennään toiminnan puolelle, Soisalo selittää.

Soisalon mukaan nyky-yhteiskunnassa on päässyt unohtumaan, että jotta lapsi voisi olla lapsi, aikuisen pitää olla aikuinen. Vanha ohje pätee edelleen: lapsi tarvitsee rajat ja rakkautta.

– Rajat ilman rakkautta ei toimi, mutta rakkaus ilman rajoja on ihan yhtä huono.

Toinen ongelma on psykoterapeutin mukaan se, että vanhempien emotionaalinen yhteys lapsiinsa on monesti katkolla, kun vanhemmat ovat vapaa-ajallaan liian kiinni esimerkiksi elektroniikassa.

– Kaikenlaisia tabletteja on kasvanut käsiin kiinni, jolloin vanhemmat eivät yksinkertaisesti huomaa lapsiaan. Aika usein lapset joutuvat sanomaan, että äiti kato, isi kato, isi kuuntele. Miksi heidän täytyy ensin avata se yhteys? Vaikka vanhemmat ovat samassa huoneessa ja samassa asunnossa, voi olla, etteivät he ole läsnä.

Soisalon mukaan moni vanhempi kaipaisi yksinkertaisesti maalaisjärkeen perustuvia kasvatusneuvoja esimerkiksi omilta vanhemmiltaan. Psykoterapeuttina työskennellessään Soisalo on törmännyt isään, joka ei pysty pukemaan kolmivuotiasta tytärtään, koska lapsi rimpuilee. Toinen äiti on kysynyt häneltä, kuinka pitkään lasta voi pitää sylissä.

– Ihan oikeasti tällaista kädestä pitäen ohjausta tarvitaan. Se, että lapsi leimataan sairaaksi, ei ole se juttu.

Psykoterapeutti ei ole huolissaan pikkulasten aggressiivisuudesta: hänen mukaansa ongelma on hyvin helposti hoidettavissa. Soisalon mukaan syytä ei pidä myöskään etsiä päivähoidosta: päiväkodeissa on töissä erittäin päteviä ammattilaisia. Päiväkodissa ei voida kuitenkaan ilman perheen tukea tehdä mitään.

– Kenellä tahansa lapsella, joka saa systemaattista kasvatusta ja ohjausta, aggressiivinen käytös loppuu viikossa. Lapsi tarvitsee johdonmukaisuutta ja aikuisten on vedettävä samaa köyttä.

– Jonkun perheen kohdalla voi riittää, että päiväkodin henkilökunta ja vanhemmat käyvät pienen keskustelun, että ymmärretään, että aikuiset ovat samalla puolella – lapsen puolella.

Lapsissa on tulevaisuus - se on fakta jota on paha kiistää. Ja tulevaisuus näyttää perhanan huolestuttavalta. Olen aika varma että Soisalo ja Rusanen ovat molemmat oikeassa.  Etenkin Soisalolla on tärkeä pointti: "Rajat ilman rakkautta ei toimi, mutta rakkaus ilman rajoja on ihan yhtä huono.

Tämä on ihan maalaisjärkeä. Liian kova kuri ja ankarat säännöt tekevät lapsesta ennen pitkää itsekeskeisen ja epärehellisen. Jos lait ovat niin ankaria että niitä on mahdotonta noudattaa, on ihan turha edes yrittää. Paras vaihtoehto on vain yrittää luistaa niistä parhaan mukaan, ja tässä ainoa keino on manipuloiminen ja epärehellisyys. Tai sitten ihan suora kapina koko auktoriteettia ja kaikkea sen edustamaa vastaan. Vaihtoehto B - liian löysä kuri ja olemattomat säännöt - on ihan yhtä huono. Se opettaa lapselle että hän on maailman napa ja hänen kuuluu saada sormen heilautuksella kaikki haluamansa. 

Lundell luettelee omassa kirjoituksessaan useita tärkeitä epäkohtia vanhemmuudessa ja lasten kasvatuksessa. Rajattomuus - lapselle ei osata asettaa järkeviä rajoja, vaan vanhemmat antavat periksi. Lapsen altistuminen sellaisille asioille, jotka eivät kuulu lapsuuteen (uskallan veikata, että niillä kakrujen käsiin viskatuilla tableteilla sun muilla on osuutta asiaan). Vanhemmat ovat kykenemättömiä näkemään oman lapsensa toiminnassa vikaa ja puolustavat tätä sokeasti (todella tuttu tilanne kouluväkivallan selvittelyssä, arvannen). Lapsen ei anneta leikkiä - leikki on erittäin tärkeää normaalin kehityksen kannalta. Lapsille siirretään liikaa vastuuta liian aikaisin - Lundell kertoo kouluihin tulevan joskus lapsia, jotka joutuvat käytännössä huolehtimaan omista vanhemmistaan. Siis käymään kaupassa, laittamaan ruokaa ja hoitamaan pikkusisaruksiaan. 

Ei helvetti.

Minullahan ei 17-vuotiaana luonnollisesti ole minkäänlaista kosketuspintaa vanhemmuuteen, mutta uskon että tämä on osa laajempaa yhteiskunnallista ilmiötä. Se tuntuu näkyvän vähän kaikkialla - ihmiset näyttävät olevan jollain tavalla eksyksissä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentteja voi jättää anonyymisti ja rekisteröitymättä. En tarkasta kommentteja etukäteen, mutta poistan asiattomat kommentit. Eri mieltä oleminen ei kuitenkaan ole asiatonta.