maanantai 17. maaliskuuta 2014

Miksi koulukiusaamiseen puuttuminen on niin vaikeaa?

Koulukiusaamiseen puuttumisen ongelmista

Tuossa viime-elokuinen tekstini aiheesta, jonka ympärillä koko blogini pyörii. Miten koulukiusaamiseen pitäisi puuttua ja miksei siihen pystytä puuttumaan? Siteeraan nyt itseäni tuosta aikaisemmasta tekstistä:

Koulukiusaamisesta on puhuttu ja sitä on yritetty kitkeä jo 70-luvulta saakka. Asiantuntijoiden ja tutkijoiden voimin. Miten on mahdollista ettei neljässäkymmenessä vuodessa oikeasti saada aikaan yhtään mitään? Syy on se, että kiusaamista tutkivilla ja sen kitkemiseen keinoja kehittelevillä ei ole juuri koskaan mitään käsitystä millaisesta asiasta on oikeasti kyse tai mitä pitäisi tehdä.  Vaikka asiasta puhutaankin paljon, itse asiassa koko ajan paljon enemmän, tuntuu että aika harva joka ei ole sitä itse kokenut tai nähnyt läheisensä kokevan sitä, oikeasti tajuaa kuinka vakava asia kiusaaminen on, tai mitä se oikeasti saa aikaan. Tai sitä, kuinka vaikea kiusaaminen on oikeasti saada loppumaan.  Ennen kaikkea koulukiusaamisen niin sanotuilta asiantuntijoilta tuntuu täydellisesti puuttuvan ymmärrys lasten ja nuorten maailmasta.

Niin - on kehitelty KiVat Koulut ja kaikkea mahdollista - ilman tuloksia. En nyt sano että KiVa Koulu olisi aina täysin hyödytön - en epäile lainkaan etteikö se olisi lopettanut useita kiusaamistapauksia, mutta mikään todellinen lääke kouluväkivaltaan se ei ole. Suomessa (ja maailmalla) nykyisin vallitseva ajattelutapa, että kiusaamiseen puuttuminen onnistuisi asiantuntijoiden voimin, KiVa Koulun systeemein sun muin, tai että ylipäätään kiusaamiselle tosissaan oltaisiin tekemässä jotakin on väärä. Minulla on aika paljon omakohtaista kokemusta tästä aiheesta, ei yhtä paljon kuin monilla muilla mutta olen aika varma että enemmän kuin yhdelläkään KiVa-Koulun kehittelijällä.

Mainostan/linkkaan taas omaa vanhempaa tekstiäni, mutta se johtuu vain siitä etten jaksa kirjoittaa tuota romaania uudestaan sanasta sanaan. Kun lapsi ei ole turvassa. Ja nyt kopioin saman tien tähän perään tuon tarinan tuosta tekstistä. 

Elikkäs siis kyse oli siitä, että erästä kouluni (ala-aste) oppilasta oltiin kiusattu erittäin raa'asti alaluokilta asti, ja ala-asteen loppuun mennessä tilanne vain paheni pahenemistaan. Mukana oli hyvin monia oppilaita, sekä poikia että tyttöjä, aktiivisena ehkä viidesosa, jollakin tavoin mukana yli puolet luokastamme. Kerroin asiasta koulun aikuisille. Ensimmäisen kerran jälkeen, kun kerroin, kului reilui kuukausi, ilman että Kallen tilanne muuttui yhtään miksikään. En tiennyt tehtiinkö tuon reilun kuukauden aikana edes yhtään mitään, mutta kun kyseisen henkilön rääkkääminen vain paheni ja paheni, kirjoitin koulun rehtorille henkilökohtaisesti sähköpostia. Myönnän itselleni, että kyseinen sähköposti oli kaameaa luettavaa - haukuin kyseisen koulun ja sen toimintatavat pystyyn, kirosanoja lainkaan säästelemättä - ja kirjoitin kaiken mitä tiesin kyseisen pojan rääkkäämisestä (olin kaiken jo siis kertonut luokanopettajalleni, ilman tulosta), nimien kera. Olin hyvin vihainen (syystäkin, olinhan itsekin joutunut samassa koulussa ei-niin-kovin-kauan-sitten rankansorttisen rääkkäyksen kohteeksi, ja koin velvollisuudekseni puolustaa samassa - itse asiassa vielä pahemmassa - tilanteessa olevaa) ja sähköposti oli sen mukainen, kieltämättä törkeän kuuloinen. Sinänsä en siis ole vihainen siitä, että rehtori järjesti minun ja vanhempieni kanssa tapaamisen (jossa oli mukana koulukuraattoria, lapsipsykologi tai muu vastaava) ja tahtoi keskustella kanssani, sillä hän oli huolissaan minusta tuon viestin johdosta.

Sen sijaan siitä olen hemmetin katkera, että perheestäni tehtiin tuon tapauksen johdosta lastensuojeluilmoitus - mikä tosin ei johtanut mihinkään muuhun kuin siihen, että minut laitettiin jollekin lapsipsykologille selittämään kokemuksiani ja ''purkamaan pahaa oloa'' ja blaa blaa blaa. Myös sähköpostiviestini lähetettiin (tai oltiin lähetetty jo aiemmin oikeastaan) lapsipsykiatrille arvioitavaksi. Kävin kyseisellä lapsipsykologilla tasan kaksi kertaa, jonka jälkeen hän totesi ettei mitään huolta ole. Myös lapsipsykiatri, joka kirjeeni arvioi, ei löytänyt siitä mitään syytä huoleen. Ja ehkä vieläkin enemmän olen katkera siitä, ettei sille asialle, jonka takia olin kyseisen kirjeen laittanut, saatu tehtyä yhtään mitään. Keskustelussa, jossa keskusteltiin siis minun tilanteestani, minulle kerrottiin, että kyseinen poika oli useita kertoja aiemmin, siis aiemmin kuin minä olin ensimmäisen kerran avannut suuni, tullut kertomaan omasta kiusaamisestaan itse, kuulemma pari kertaa itkuisenakin. Tuon minun showni jälkeen kiusaajat (=puoli luokkaa) otettiin puhutteluun ja heille annettiin vartti jälkkää. Vartti, jollekin muistaakseni puoli tuntia. Ja jollekin piti tulla puoli tuntia, mutta hänen (siis lapsen) raivottua siitä (siis opettajalle, aikuiselle) se alennettiin varttiin. Kyseinen opettaja muuten itse myönsi tuon todeksi. 

Arvatkaapa kolme kertaa, auttoiko tuo mitään? Vastaus on kaksikirjaiminen ja alkaa E:llä. 

Aivan, tein aivan kuten käskettiin eli koetin puolustaa kiusattua ja kerroin kiusaamisesta aikuisille - mikä oli seurauksena? Tuolle kiusaamiselle ei saatu tehtyä yhtään mitään, ja minä jouduin hankaluuksiin. 

Tuo tapaus oli niin naurettava ja silti niin tosi - koulun aikuiset eivät saaneet 12-vuotiaita kiusaajia kuriin! Eikö tämän pitäisi jo kertoa, miksi koulukiusaamiseen puuttuminen on niin vaikeaa? Meitä oppilaita kehotetaan aina puuttumaan kiusaamiseen kun sitä havaitsemme ja kertomaan aikuisille - mutta miksi? Jos koulun aikuiset eivät kerta kaikkiaan kykene tekemään mitään, miksi kertoa? Tämän kyseisen henkilön kiusaaminen loppui myöhemmin yläasteella olosuhteiden muuttuessa itsestään - ja mainittakoon että yläasteella minäkin lipsuin muutaman kuukauden ajaksi kiusaajaksi, mitä häpeän loppuikäni. Tämänkin olen tosin kertonut jo useampaan kertaan, joten en rupea sitäkään tarinaa kertaamaan. 

Mutta pointti oli tuossa: aikuiset, rehtori ja opettajat ja koulukuraattorit ja mitä niitä nyt oli, koulutetut ihmiset, eivät saaneet 12-vuotiaita kuriin. Ja kuten koulukiusattujen tarinat ympäri Suomea osoittavat, ei tämä ole mikään poikkeus - pikemminkin sääntö? Ja toinen tärkeä asia on tämä: meidän oppilaiden käsketään puuttua kiusaamiseen, muttei kerrota että miten? Kertokaapa, mitä yksittäinen oppilas voi tehdä kiusaamiselle? 

Kiusaaminen on sosiaalinen ilmiö, se on ennen kaikkea sosiaalista väkivaltaa. Totta kai siihen liittyy poikkeuksetta henkistä ja usein myös fyysistä väkivaltaa, mutta se on aina pohjimmiltaan sosiaalista väkivaltaa. Kiusattu on epäsuosittu. ''Sylkykupin rooli'' on ilmaus jota tykkään käyttää usein, sillä se kuvaa tuota tilannetta niin hyvin - kiusatulla ei ole ryhmässä mitään oikeuksia, kuta kuinkin kaikki mitä hän tekee on väärin, ja jos joku muu tekee jotain väärin, sekin on kiusatun syytä. Ja kun tähän kaikkeen lisätään päälle vielä henkinen väkivalta ja usein mukana oleva kaikki mukava turpiin vetäminen - yleensä rehdisti miehissä viisi yhtä vastaan, tavaroiden varastaminen ja hajottaminen yms, niin eikö kuulostakin oikein mukavalta tavalta viettää yhdeksän vuotta, kenties enemmänkin, elämästään?

Tuntuu kuin kaikki olisivat niin totaalisesti pihalla minun ikäisteni maailmasta - koulu on kuin muusta maailmasta eristetty koelaitos, jonne millään ulkopuolisella ei ole pääsyä. Tai oikeastaan tuo on huono vertaus - mikäli me olisimme koelaboratoriossa, aikuiset tietäisivät mistä kiusaamisessa on kyse ja miten siihen tulisi puuttua. Koulu on kuin muusta maailmasta eristetty maanalainen labyrintti, josta ulkomaailmalla ei ole mitään tietoa. Siltä tuntuu. Niin pihalla koulukiusaamisen ''asiantuntijat'' ja viranomaiset, mitä näitä nyt on jotka työkseen näihin pikku pulmiin ratkaisuja kehittelevät, tuntuvat olevan. 

Olen sanonut aiemminkin, että vaikka toista koko ajan väitetään, suurin osa ihmisistä ei vieläkään tunnu käsittävän, kuinka vakavasta asiasta kiusaamisessa on kyse. Tutkimuksia ja tutkimustuloksia on erilaisia, mutta voidaan olla aika varmoja että ainakin 5 prosenttia, luultavasti enemmän, ainakin 10 prosenttia suomalaisista lapsista tai nuorista joutuu kiusatuksi. Kiusaaminen jättää aina jäljet, eivätkä ne jäljet ole mitään pieniä - vaikka moni kiusattu toipuukin ja kehittyy elämässään menestyjäksi, niin moni myös sairastuu masennukseen, ajautuu itsetuhoisuuteen, itsemurhaan asti? Ja tämä kaikki voi hyvinkin tapahtua paljon sen jälkeen kun itse väkivalta on ohi - kouluväkivallan jäljet nimittäin pysyvät. Vaikkei ihminen itseään tappaisikaan, on todella moni suomalainen työkyvyttömänä masennuksen tai muiden mielenterveysongelmien takia, enkä usko olevani väärässä jos väitän että huomattavan suurella osalla tuollaisista henkilöistä on taustallaan kiusaamista. 

Kiusaaminen on ihan oikeasti vakava ongelma - ei vain yksilön vaan myös yhteiskunnan kannalta, sillä se aiheuttaa niin paljon erilaisia menetyksiä kaikille. Yksilö menettää mahdollisuutensa elämään, yhteiskunta menettää työntekijän ja veronmaksajan. Kiusaaminen heijastuu elämään koulun jälkeen - kiusaajasta tulee ehkä työpaikkakiusaaja, ehkä rikollinen - tai hetkinen, nämähän ovat sama asia, sillä kiusaaminen on rikos! Yhtä rikosnimikettä nimeltä kiusaaminen ei - vielä - ole, mutta kiusaaminen sisältää lähes poikkeuksetta rikoksia. Kunnianloukkauksia, pahoinpitelyjä, varkauksia, vahingonteko, ilkivalta, miksei kuolemantuottamus? Tosin mikäli henkilöt, uhri ja tekijä, ovat nuoria, kysymys on tietenkin leikistä, pojat-ovat-poikia, eiköhän tämä asia sovittelulla ja kättelyllä ratkea

Entäpä me nuoret sitten? Nyt Riittää-kampanja on nuorisovetoinen, se on pääosin nuorten voimin aikaansaatu. Vaikka kampanja suoraan sanottuna onkin aika turha - kaikki tällaiset ovat - ei se ole oikeasti lainkaan toivoton, vaan näillä nuorilla on monia hyviä pointteja. Pari poiminta tuosta Aamulehden jutusta:

Kiusaamisen ennaltaehkäisy ja avoin keskustelu ovat ensiarvoisen tärkeitä, Okkola sanoo. Asioihin pitää puuttua ajoissa, mutta se voi olla vaikeaa. Nuori ei aina uskalla kertoa ongelmista, jos esimerkiksi luulee sen pahentavan tilannetta. Samaan aikaan he voivat olla herkässä kasvuvaiheessa.
Okkolan mukaan kiusaamisen voidaan puuttua tehokkaasti, kun lapsia ja nuoria kohdellaan aktiivisina toimijoina eikä vain aikuisen toiminnan kohteena.
Nousiaisen ja Hotin mielestä on tärkeää saada kiusaajat ymmärtämään tekojensa seuraukset. Aikuisilta kaivataan tukea, mutta heidän näkökulmastaan sanelluista ja liian kaavamaisista ratkaisuista halutaan eroon.
Kaksikko toivoo, että kiusaamisesta pystyttäisiin puhumaan avoimesti eri osapuolten välillä. Heidän mielestään opettajat ja koulun henkilökunta pallottelevat liian usein kiusaamistapauksia aikuiselta toiselle.
– Opettajat katsovat liikaa vierestä, kun pitäisi istua alas kiusaajan ja kiusatun kanssa, Nousiainen kuvailee kokemuksiaan.

 Tuossa on ihan oikeasti useita hyviä ideoita ja oikeita havaintoja. ''Nuori ei aina uskalla kertoa kertoa ongelmista, jos esimerkiksi luulee sen pahentavan tilannetta.'' Aivan oikein! Eikä nuori suinkaan välttämättä vain luule, sillä aikuisille kertomisesta ei useinkaan ole apua. Koko jutun tärkein oivallus on kuitenkin tämä:

Okkolan mukaan kiusaamisen voidaan puuttua tehokkaasti, kun lapsia ja nuoria kohdellaan aktiivisina toimijoina eikä vain aikuisen toiminnan kohteena.

Aivan - aikuisten pitäisi ymmärtää etteivät lapset ole mitään ennustettavia robotteja, jotka tekevät niin kuin aikuiset sanovat - ja tämä pätee sekä hyvässä että pahassa. Mutta ennen kaikkea pahassa. Kiusaajat ymmärtävät oikein hyvin, etteivät koulun aikuiset voi heille mitään, ja pompottelevat näitä miten vain. Kiusaaja voi myös esittää järkevää ja ehkä katuvaakin, vaikka tosiasiassa vain jatkaa terroriaan entistä pahempana. 

Jutussa sanotaan myös, että kiusaajat pitäisi saada ymmärtämään tekonsa seuraukset. Niin heidät pitäisi, mutta toinen juttu onkin että miten? Kiusaamiseen puuttumisen pahimpia ongelmia on nimenomaan se, että kiusaajia ymmärretään liikaa. Kiusaajalla voi olla ongelmia, mutta vaikka olisikin, niin niitä ei pitäisi käsitellä kiusaamisen selvittelyn yhteydessä, vaan omana asianaan toisaalla. Kiusaamisen selvittelyssä kiusaajaa pitäisi kohdella rikollisena ja kiusattua uhrina, kuten asian laita on!

Nyt Riittää!-kampanjalle toivotan hyvää onnea - se ei ole lainkaan toivoton! Mutta kiusaaminen ei lopu kampanjoiden avulla - se loppuu vain siten, että me nuoret alamme ajatella muitakin kuin itseämme ja parhaita kavereitamme. Meidän pitää ajatella niitäkin, joita kukaan muu ei ajattele. Jos yksi oppilas ajattelee näin, ei hän voi tehdä mitään, ei yksinäinen oppilas voi puolustaa kiusattua, ellei satu olemaan suosittu, mitä näin ajatteleva oppilas ei yleensä ole. Mutta mikäli kaikki oppilaat ajattelisivat näin, mitään kiusaamista ei olisikaan. Tunnen useita ikäisiäni ja eri-ikäisiä nuoria, jotka ajattelevat näin eivätkä hyväksy kiusaamista. En voi sanoin kertoa kuinka paljon hyvää tahtoisin toivottaa heille. 

Valitettavasti aikuisten ja koulukiusaamisen ''asiantuntijoiden'' kohdalla tilanne on toinen. 

1 kommentti:

  1. Lupailin kommentoida pidemmin paremmalla ajalla. (Kerroit että olit minunkin blogini tsekannut. Täytyy sanoa että en hirveämmin ole sitä nyttemmin päivitellyt ja sanoisin että siellä esiintyvät ajatukset ovat jonkin verran vanhentunutta tietoa. Ajatukset kehittyy kun elämä opettaa -mutta niitä en vielä ole päivitellyt blogiin enkä muuallekaan)


    Sulla on tosi paljon sanottavaa kiusaamisesta ja sitä ei voi olla arvostamatta. Sylkykupin rooli, se on minullekin tuttu, kuten myös kivakouluhankkeet ja muut vastaavat pienemmän mittakaavan toimenpiteet, jotka tosin pääsääntöisesti vaikuttavat ongelmien lakaisemiselta maton alle. Poissa mielestä, poissa silmistä.

    Kivakoulu oli kova sana yläasteella. Yläasteemme kehuskeli sillä että kyseisessä laitoksessa ei kiusaamista esiinny lainkaan. Väite on itsessään absurdi -eihän Pohjois-Koreassakaan ole kenelläkään huonot oltavat ja ihmisoikeussäännöksiä noudatetaan pilkuntarkasti.

    Yläasteellani kiusaamista esiintyi aivan siinä missä varmasti missä tahansa muussa koulussa. Kuitenkin, kun sitä ei virallisesti koulussamme ollut, oli suurin osa opettajista sokeita kiusaamiselle, ja osa jopa meni itse siihen mukaan. Mikä ironisinta, yläasteemme kivakouluhankkeesta vastaava opettaja oli eräs pahimmista opettajista kiusaamisen suhteen. Useammin kuin kerran tämä opettaja selkeästi itsekin osallistui kiusaamiseen, ja oli arkipäivää, ettei häntä kiusaamisilmiö koulussa kiinnostanut.

    Yläasteelle siirtyessäni aikoinaan kiusaaminen muutti muotoaan epäsuoremmaksi, ja omat pahimmat kiusaamismuistoni ovat ala-asteelta, ja erityisesti sen loppupuolelta. Kiusaamista ei saatu kuudessa vuodessa loppumaan, mikä lienee saamattomuuden huippu. Ongelma oli yksinkertaisesti se, että opettajia ei vain kiinnostanut asia tarpeeksi. Eri opettajat pyrkivät puuttumaan kiusaamiseen pakon edessä useisiin kertoihin, mikä ei suinkaan lieventänyt kiusaamista vaan pahensi sitä. Lavertelemista ei suvaittu, vaan kaikki olisi pitänyt ottaa vain vitsinä, ja lavertelija sai kyllä tuntea nahoissaan asiasta eteenpäin ilmoittamisensa.

    Opettajat olivat käytännössä aseettomia eikä heillä ollut tarpeeksi motivaatiota kitkeä kiusaamista toden teolla. Rangaistuksia ei jaettu, eikä tosin kyllä porkkanoitakaan paremmasta menestyksestä. Ja mitäpä kukaan on vanhaa opettajatätiä tottelemaan? Jälkikäteen ajatellen kiusaamiseen olisi parhaiten voinut vaikuttaa oppilaiden suosiota nauttiva opettaja, joka muutamalla tarkasti valitulla sanalla ja sopivalla äänenpainolla olisi voinut saada enemmän aikaan kuin liuta oppilaiden tahtoon alistuvia opettajia kuuden vuoden aikana.

    VastaaPoista

Kommentteja voi jättää anonyymisti ja rekisteröitymättä. En tarkasta kommentteja etukäteen, mutta poistan asiattomat kommentit. Eri mieltä oleminen ei kuitenkaan ole asiatonta.