sunnuntai 19. tammikuuta 2014

Saamatonta suvaitsevaisuutta

Tämä aihe ei varsinaisesti liity kiusaamiseen, mutta mielestäni se kertoo surullisen hyvin niistä asioista, jotka mahdollistavat kiusaamisen. Kuten esimerkiksi meidän ns. ''suvaitsevaisten'' ihmisten arvoista:

HS - Naapurit hylkivät vammaisia 

Yle.fi - Vammaisista naapureista valitetaan jopa ulkonäön takia

Yle.fi - Kehitysvammaiset ja vanhukset ovat huutolaisen asemassa

Karua tekstiä. Millaisista asioista nämä uutiset (jos näitä nyt voi minään ''uutisina'' pitää) kertovat? No, ne kertovat sellaisista arvoista, jotka mahdollistavat koulukiusaamisen, rasismin ja kaiken siihen verrattavan. Kun kouluissa tehdään kiusaamiskyselyjä, niin kuinka moni oppilas laittaa kysymyksessä ''Oletko kiusannut muita oppilaita? - kyllä/ei'' rastin kohtaan ''kyllä''? Harva, hyvin harva. Kuinka moni oppilas myöntää olevansa (tai kuinka moni aikuinen myöntää olleensa) koulukiusaaja? Harva. Koulukiusaamisesta tehdyissä tutkimuksissa kiusaajaksi itsensä tunnustaa yleensä pari prosenttia oppilaista. Tai vähemmän. Ja yhtä harva tunnustaa olevansa jotenkin mukana kiusaamisessa (kannustajina). Kuitenkin noiden samaisten tutkimuksien mukaan kiusaamisessa on osallisena suuri(n) osa oppilasryhmästä, tarkoittaen yleensä luokkaa. Ja kiusatuiksi joutuu noin 10 % oppilaista. Tämähän mielenkiintoista.

Kysyttäessä jokainen oppilas kertoo vastustavansa kiusaamista. Tai lähes jokainen. Ja jokainen kertoo myös hyväksyvänsä erilaisuuden. Ja nyt päästäänkin ongelman ytimeen:

Kuinka moni noissa uutisissa mainituista ihmisistä, jotka vastustivat vammaisten asuntolan rakentamista naapuriinsa, olisi kehdannut sanoa vastustavansa vammaisten asuntoloita, olivat ne missä hyvänsä? Kuinka moni niistä, jotka valittivat häiritsevistä vammaisista naapureista, olisivat sanoneet että vastustavat vammaisten oikeutta asua jossakin muualla kuin vanhempiensa luona? Ei varmaan kukaan. 

''Erikoiset ihmiset ovat ok, kunhan eivät tule kahtasataa metriä lähemmäs minua.''
          - valitettavan moni ihminen

Ei kukaan tietenkään noin ääneen sano, mutta sellaiset ovat ikävä kyllä asenteet monilla ihmisillä. Ja suurimmalla osalla nuorista. Sama pätee oikeastaan kaikkiin vähän erilaisiin ihmisiin: kehitysvammaisiin, liikuntarajoitteisiin, mielenterveysongelmaisiin, nörtteihin, outoihin tyyppeihin. Pääasia on että on erikoinen. Silloin on huutolaisen asemassa, ellei pidä varaansa.


Ei kestä kauaa, kun Facebookiin ilmestyy fanisivuston kaltainen Amandan muistosivu, R.I.P. Amanda Todd. Sivuilla julkaistaan kuvia, kuten kuva Amandasta, jonka alla lukee teksti: ”Like if you think she is beautiful”. Tykkäyksiä on valtavasti.
Amandan kuvien lisäksi sivustolla julkaistaan kiusaamisen vastaisia kuvia ja tekstejä. Niistä tykkäävät sellaisetkin kaverini, joita ei kiusaaminen juuri tuntunut kiinnostavan ennen Amanda Toddin itsemurhaa.
Amandan suremisesta tulikin muutamassa päivässä muoti-ilmiö. On coolia vastustaa kiusaamista netissä. Se tuo muiden ihmisten hyväksynnän ja paljon tykkäyksiä.
Kun keskustelen kaverini kanssa siitä, miten kiusaaminen on lähellä meitä jokaista, jutteleminen sujuu aluksi hyvin. Kun mainitsen omista kiusaamiskokemuksistani, huoneeseen laskeutuu hämmentynyt hiljaisuus. Huomautan, ettei kiusaaminen ole kovin kaukana omassa lähipiirissämmekään. Kaverini päättää vaihtaa maisemaa.
On hämmentävää tajuta lähellä sattuva kiusaaminen, mutta kaukaista Amanda Toddia on helppoa ja kivaa harmitella.

Niinpä. Tuo on todella hyvä kirjoitus. On niin helppoa painaa ''tykkää''-nappia facebookissa ja tuntea tekevänsä jotakin kiusaamisen eteen. Onko siitä paljon iloa, jos sama tyyppi joka tykkää Amanda Toddin muistosivusta, nauraa koulussa erikoisesti käyttäytyvälle tai muuten vain syrjitylle luokkalaiselleen?

Se on yhdellä sanalla ilmaistuna tekopyhää. Mutta en usko että kaikki ihmiset - saati että kaikki nuoret - ymmärtävät sitä itse.

 Jos kiusaamista vain vastustettaisiin arjessa samalla voimalla kuin sosiaalisessa mediassa ja haavemaailmoissamme, olisi moni asia varmasti toisin.

EDIT: Ja aivan. Tämän blogin kirjoittaja on, kuten profiilissakin lukee, ollut paitsi kiusattu, myös häpeäkseen muutaman kuukauden ajan koulukiusaaja. Onneksi ymmärsin lopettaa ja pyysin anteeksi. Pyytäkää tekin.

2 kommenttia:

  1. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tarkoitin sellaista anteeksipyyntöä, jota todella tarkoitetaan: en todellakaan mitään opettajan pyytämää tekoanteeksia. Ja se todellinen anteeksipyyntö osoitetaan myös teoilla!

      Poista

Kommentteja voi jättää anonyymisti ja rekisteröitymättä. En tarkasta kommentteja etukäteen, mutta poistan asiattomat kommentit. Eri mieltä oleminen ei kuitenkaan ole asiatonta.