perjantai 10. tammikuuta 2014

Kun lapsi ei ole turvassa

Arviot koulukiusaamisen yleisyydestä vaihtelevat, mutta voidaan sanoa, että noin 10 % suomalaisista hyvinvointivaltion lapsista ei ole turvassa. Ovat he ehkä sitä näennäisesti - onhan lapsella ulkoisesti kaikki hyvin - vai onko? Olen sanonut useasti aiemminkin, että  vaikka koulukiusaamisesta puhutaankin paljon ja ollaan ymmärtävinään, niin todellisuudessa ihmiset eivät ymmärrä kuinka vakavasta asiasta oikeasti on kyse. Okei, kyllähän sitä virallisesti ymmärretään, mitä kiusaaminen aiheuttaa - traumoja, epäluottamusta ihmisiin, itsetunnon laskua ja näitä kautta masennusta ja kaikkea muuta mukavaa. Tämä ymmärretään virallisesti. Mutta uskallanpa väittää, että harva ns. ''asiantuntijakaan'' oikeasti käsittää mitä se käytännössä tarkoittaa. Se tarkoittaa ihmisen elämän tuhoutumista. Ja vaikka suurin osa kiusatuista selvinneekin kuta kuinkin järjissään, eikä heidän elämänsä tuhoudu, ei se tarkoita etteivätkö he siitä edelleen kärsisi. Koulukiusaamisesta voi selvitä, mutta kun on oikeasti joutunut sillä lailla...mikä sana tähän sopisi? Joutunut vainotuksi, hakatuksi ja ennen kaikkea hylätyksi. Ja ennen kaikkea hylätyksi. 

Sillä kun kirjoitan ''lapsi ei ole turvassa'' se ei ole mikään vitsi. Lait ovat mukamas erityisesti lapsia suojelevia, ja lastensuojeluviranomaisia riittää (köh köh, vilkaiskaahan edellistä kirjoitusta) mutta todellisuudessa aikuista suojellaan väkivallalta - henkiseltä ja fyysiseltä huomattavasti paremmin kuin lapsia. Jos 25-vuotias Matti Meikäläinen menee sananmukaisesti potkaisemaan Antti Anonyymiä (25-vuotias hänkin) päähän (mistä seurauksena voi olla huonolla tuurilla kallonmurtumia, pysyviä vammoja ja kaikkea muuta yhtä ihanaa) hän on syyllistynyt rikokseen, eikä ihan pieneen sellaiseen. Mutta kun 14-vuotias Pertti Perusjuntti tekee täsmälleen saman tempun (estää terrorisoinnillaan tämän koulunkäynnin, ja kaikki muu sanasta sanaan samaa) Kalle Kukalielle, hän saa puhuttelun (ja uskokaa huviksenne, ne rehtorin, saati sitten jonkun opon tai opettajan puhuttelut ovat oikeasti lähinnä vitsi) ja ehkä tunnin jälki-istuntoa. Ja entäpä jos 25v M. Meikäläinen estää henkisellä terrorillaan A. Anonyymin työssäkäymisen ja levittelee tästä valheellisia, hyvin vahingollisia tietoja, koskien paitsi häntä itseään, myös hänen perhettään, kyseessä on vähintäänkin kunnianloukkaus. 14v Pertin tehdessä samaa Kallelle, seurauksena ei todennäköisesti ole yhtään mitään, ehkä luokanvalvoja/opettaja saattaa jututtaa hieman luokassa tunnin jälkeen. 

Ja minä en kuulkaa keksinyt noita esimerkkejä omasta päästäni, sillä omassa koulussani - ala-asteella - oli täsmälleen tuonlainen tapaus. Kyseistä henkilöä (esimerkin Kalle Kukalie) terrorisoitiin koulun alusta asti, ja myöhemmillä luokilla tilanne paheni suoranaiseksi terroriksi - sekä henkiseksi että fyysiseksi. Mukana oli hyvin monia oppilaita, sekä poikia että tyttöjä, aktiivisena ehkä viidesosa, jollakin tavoin mukana yli puolet luokastamme. Kerroin asiasta koulun aikuisille. Ensimmäisen kerran jälkeen, kun kerroin, kului reilui kuukausi, ilman että Kallen tilanne muuttui yhtään miksikään. En tiennyt tehtiinkö tuon reilun kuukauden aikana edes yhtään mitään, mutta kun kyseisen henkilön rääkkääminen vain paheni ja paheni, kirjoitin koulun rehtorille henkilökohtaisesti sähköpostia. Myönnän itselleni, että kyseinen sähköposti oli kaameaa luettavaa - haukuin kyseisen koulun ja sen toimintatavat pystyyn, kirosanoja lainkaan säästelemättä - ja kirjoitin kaiken mitä tiesin kyseisen pojan rääkkäämisestä (olin kaiken jo siis kertonut luokanopettajalleni, ilman tulosta), nimien kera. Olin hyvin vihainen (syystäkin, olinhan itsekin joutunut samassa koulussa ei-niin-kovin-kauan-sitten rankansorttisen rääkkäyksen kohteeksi, ja koin velvollisuudekseni puolustaa samassa - itse asiassa vielä pahemmassa - tilanteessa olevaa) ja sähköposti oli sen mukainen, kieltämättä törkeän kuuloinen. Sinänsä en siis ole vihainen siitä, että rehtori järjesti minun ja vanhempieni kanssa tapaamisen (jossa oli mukana koulukuraattoria, lapsipsykologi tai muu vastaava) ja tahtoi keskustella kanssani, sillä hän oli huolissaan minusta tuon viestin johdosta.

Sen sijaan siitä olen hemmetin katkera, että perheestäni tehtiin tuon tapauksen johdosta lastensuojeluilmoitus - mikä tosin ei johtanut mihinkään muuhun kuin siihen, että minut laitettiin jollekin lapsipsykologille selittämään kokemuksiani ja ''purkamaan pahaa oloa'' ja blaa blaa blaa. Myös sähköpostiviestini lähetettiin (tai oltiin lähetetty jo aiemmin oikeastaan) lapsipsykiatrille arvioitavaksi. Kävin kyseisellä lapsipsykologilla tasan kaksi kertaa, jonka jälkeen hän totesi ettei mitään huolta ole. Myös lapsipsykiatri, joka kirjeeni arvioi, ei löytänyt siitä mitään syytä huoleen. Ja ehkä vieläkin enemmän olen katkera siitä, ettei sille asialle, jonka takia olin kyseisen kirjeen laittanut, saatu tehtyä yhtään mitään. Keskustelussa, jossa keskusteltiin siis minun tilanteestani, minulle kerrottiin, että kyseinen poika oli useita kertoja aiemmin, siis aiemmin kuin minä olin ensimmäisen kerran avannut suuni, tullut kertomaan omasta kiusaamisestaan itse, kuulemma pari kertaa itkuisenakin. Tuon minun showni jälkeen kiusaajat (=puoli luokkaa) otettiin puhutteluun ja heille annettiin vartti jälkkää. Vartti, jollekin muistaakseni puoli tuntia. Ja jollekin piti tulla puoli tuntia, mutta hänen (siis lapsen) raivottua siitä (siis opettajalle, aikuiselle) se alennettiin varttiin. Kyseinen opettaja muuten itse myönsi tuon todeksi. 

Arvatkaapa kolme kertaa, auttoiko tuo mitään? Vastaus on kaksikirjaiminen ja alkaa E:llä. 

Jonkin aikaa tuon minun showni jälkimaininkien laannuttua minut kutsuttiin sitten rehtorin luo ''loppuselvittelyyn'', jonka tarkoituksena oli siis olla piste (mukamas onnellinen loppu) tuolle minun jupakalleni. Miten se olisi voinut olla, kun se asia, jonka takia kaiken tein, oltiin unohdettu? Sille rääkkäämiselle, fyysiselle ja psyykkiselle VÄKIVALLALLE, ei oltu tehty yhtään mitään ja se jatkui vaan. Se tuntui ihan hemmetin ristiriitaiselta. Toisaalta vaadittiin kovasti puolustamaan kiusattua, mutta kun tosielämässä halusin tietää, tehtiinkö kyseiselle tapaukselle oikeasti jotain, minua vaadittiin unohtamaan koko juttu. Toki kauniimmin sanoin, mutta siitä käytännössä oli kysymys. Rehtori itse ilmeisesti uskoi noiden vartin jälki-istuntojen ja puhuttelujen ratkaisseen koko jutun, vaikka ne eivät vaikuttaneet mitään. Ja minä en voinut sanoa mitään. 

Aivan, käskettiin puolustamaan kiusattua ja olemaan heikomman puolella, mutta kun minä tosielämässä toimin niin, niin se estettiin eikä tapaukselle saatu tehtyä yhtään mitään. Se lakaistiin maton alle. Myöhemmin sain tietää myös, ettei kiusaajien, edes kaikkein pahimpien, vanhempiin ollut kertaakaan oltu yhteydessä eikä mainittu sanallakaan mitään heidän lastensa harjoittamasta kiusaamisesta. 

Joutunut vainotuksi, hakatuksi ja ennen kaikkea hylätyksi.

Kaikista tärkein ja pahin on tuo viimeinen. Koulun aikuiset, joiden olisi kuulunut auttaa, eivät voineet eivätkä näemmä oikeasti halunneetkaan. Yläasteella johon menin, meininki on asiallisempaa - siellä henkilökunnalta ei puuttunut rohkeutta eikä halua puuttua, mutta keinot puuttuivat - eihän mitään saa enää oikeasti tehdä, vaikka voisi ja haluaisi! Ei voi kuin pitää puhutteluja ja sanoa soo soo, ehkä antaa puoli tuntia jälkkää. Yläasteellanikaan kiusaamiseen ei pystytty puuttumaan - erästä sisarukseni kaveria kiusattiin siellä niin kauan että hän ei voinut kuin vaihtaa koulua. Aiemmin mainitun pojan, Kalle Kukalien, kiusaaminen loppui itsestään jossain seiskaluokan syövereissä. Mutta ongelmana ei siellä ollut haluttomuus puuttua. Ongelmia ei lakaistu maton alle, niihin yritettiin puuttua muttei vain pystytty. Miksei, minä kysyn? Lapsi ei ole turvassa koulussa.




4 kommenttia:

  1. Tästä tuli myös hyvin ilmi koulujen taipumus ottaa käsittelyyn näitä 'helppoja' perheitä. Perheitä joissa vanhemmat tulevat paikalle ja lapsi ei huuda pelkkää vittusaatanaa. Voi sanoa tehneensä jotain ja puhuneensa, vaikkei olekaan puhunut niille joiden kanssa pitäisi puhua. Enemmän sitä puuttumista ja asioiden julkituomista sekä selkeää TÄMÄ EI VITTU KÄY-tyyppistä keskustelua tarvisisivat ne pikkugängstät jotka kuvittelevat olevansa paskavuoren kuningaskikkareita. Eivät ne ymmärrä jos nätisti pyytää kun kotonakin keskustelukulttuuri on muotoa minä sanon, sinä kuuntelet ja jos et kuuntele saat pataan.

    Omalla yläasteellani oli onneksi hommastaan ajantasalla oleva erityisope joka karjunnallaan järkytti 'tavallisia' oppilaita, mutta eipä kyllä fyysistä kiusaamista juurikaan esiintynyt kun siitä kiinnijäädessä tekijä pääsi konkreettisella niskaperseotteella luokkaan saamaan kyseiseltä mieheltä suoraa (ja äänekästä) sanallista palautetta toiminnastaan.

    Eihän se väkivaltaan väkivallalla vastaaminen mikään lopullisesti parantava ratkaisu ole, mutta ei siinä yläasteen kolmessa vuodessa 6-8h päivässä muutenkaan kenenkään asennevammoja korjata ja tämä metodi suojeli sitä 'kunnollista' 95% oppilaista melko hyvin.

    Kouluissa on myös se ongelma että opettajilla ei ole juurikaan sanavaltaa mihinkään. Jos rehtori sattuu olemaan tossu niin kukaan ei seiso opettajan tukena jos vaahtosuinen vanhempainlauma meinaa käydä päälle. Ja näitä vaahtosuisia vanhempainlaumoja ilmestyy aika helposti jos vihjaa että kotikasvatuksella voisi olla jotain keskenjäänyttä...

    VastaaPoista
  2. Täyttä asiaa.

    Yksi lause. ''EI MINUN LAPSENI! Kyllä vika on jossakin muussa!''

    VastaaPoista
  3. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olet aivan oikeassa. Koulujen rangaistuskäytännöt on yksi surkea vitsi. Vilkaisin tota sun blogias, sulla on vaikeampaa kuin mitä mulla ikinä oli, mutta koeta jaksaa. On hienoa että ihmiset kirjottaa kokemuksistaan! Itsekin olen siis tosiaan yläasteella.

      Poista

Kommentteja voi jättää anonyymisti ja rekisteröitymättä. En tarkasta kommentteja etukäteen, mutta poistan asiattomat kommentit. Eri mieltä oleminen ei kuitenkaan ole asiatonta.