tiistai 22. tammikuuta 2013

Tarinani

Kerron nyt tarinani peruskouluiästäni, ykkösluokasta lähtien, koulukiusaamisesta ja siitä kuinka minusta eräässä vaiheessa tuli melkein koulukiusaajakin.

Muistan aika elävästi sen päivän, jolloin menin tutustumaan kouluuni. Asumme pienellä paikkakunnalla (asun siis samassa paikassa edelleen, ja tällä hetkellä olen siis yläasteella) mutta koulu oli aika iso, olisiko ollut noin 200 oppilasta. Jännä kyllä, muistan tutustumispäivän selkeästi mutta varsinaista ekaa koulupäivää en juurikaan. Ekaluokalla minulla oli ihan kivaa. Tai siis kyllähän se silloin tuntui että ''tää koulu on ihan kauheeta, ei jaksa'' mutta kun sitä ajattelee jälkeenpäin, niin ei se nyt niin rankkaa ollut. Enkä onneksi tiennyt mitä oli tulossa. Ekaluokalla sain melko nopeasti kavereita, kakkosluokalla vielä lisää. Molemmat sujuivat aika mukavasti ilman suurempia ongelmia.

Sitten kolmosella alkoi terrori, jota kutsutaan jostakin käsittämättömästä syystä ''kiusaamiseksi''. Muistan TODELLA selvästi ja ikävästi erään tietyn asian kolmosluokalta. Meille arvottiin istumajärjestys, ja viereeni mennyt tyyppi sanoi jollekin kaverilleen: ''Hyi, kato kenen viereen mä jouduin!'' Tuo ei sinänsä ole kovin iso juttu, sillä noita juttuja sai koulukiusattuna sitten myöhemmin kuulla niin paljon ettei mitään rajaa. Mutta tuo oli ensimmäinen kerta kun minulle suoraan vittuiltiin noin. Jokainen koulukiusattu tietää kai, miten - syrjivästi, siten että puhutaan pahaa ''selän takana'' kaverille, vaikka tietää kiusatun olevan ihan kuuloetäisyydellä. Se oli siis eka kerta kun niin tapahtui, ainakin eka jonka huomasin.

Näin jälkeenpäin ajatellen minusta tuntuu että jotakin pientä naureskelua yms. minua kohtaan oli ollut jo kakkosella, mutta en vain ollut huomannut sitä. Mutta kolmosella se repesi jo avoimeksi kouluterroriksi, ja helvetti aukeni. Kaikki kaverini yhtä lukuun ottamatta kääntyivät minua vastaan (ja tämä yksikin oli toisella luokalla). Alkoi syrjintä. Se oli kaikista pahinta. Sain osakseni myös runsaasti fyysistä väkivaltaa, sekä sitäkin enemmän henkistä, minua ja myös perhettäni pilkattiin täysin avoimesti. Lisäksi tavaroitani vietiin jatkuvasti, useamman kerran oli pyörääkin rikottu ja ties kuinka monesti viskattu ojaan. Mutta kaikista pahinta oli syrjintä. Kaikki pitivät minua jotenkin ''outona''. Paritunneilla ei minun kanssani pelkästään haluttu olla, vaan välillä minut otettiin mukaan syntipukiksi. Se tuntui pahalta. KAIKKI mitä tein oli jotenkin väärin, jos ryhmätöissä kirjoitin jonkun pikku asian väärin, sain niskaani niin paljon paskaa ettei ole tosikaan.

Ennen kaikkea pahinta oli siis syrjintä. Siinä oli mukana oikeastaan koko luokka. Yksi ''kaveri'' kävi minulla kylässä useaan kertaan -hän halusi muka olla kaverini. Minä tietenkin hölmönä luotin häneen, ja  kerroin jopa joitakin salaisuuksiani. Siitäkös riemu repesi, kun tämä sitten koulussa levitteli noita juttuja, ja naurettiin kuinka olin voinut uskoa että he halusivat oikeasti olla kavereitani. Oli myös yksi tyyppi, joka oli vapaa-ajalla kaverini, mutta koulussa kiusaaja. Hän ei levitellyt juttujani ainakaan suuremmissa määrin, sillä hän ei edes myöntänyt olevansa kaverini, koulussa siis. Se olisi ollut niin noloa. Tämä ei siis ollut se toisella luokalla oleva tyyppi, hän oli ihan oikeasti ystäväni, vaan eräs omalla luokallani oleva. Siedin kuitenkin häntä jostakin syystä, myös siitä syystä etten oikein uskaltanut laittaa ''ystävyys''suhdettamme poikki. Syrjintään osallistuivat yhtä lailla tytöt kuin pojatkin. Kävin pari kertaa diskossa. Niitä kertoja en juuri halua muistella.

Eräs toinen selkeä muisto: eräällä tunnilla (kaksoistunti, joka pidettiin yhtenä pötkönä ilman välituntia) tuo koko pääkiusaajaporukka oli koko tunnin haukkunut minua ja perhettäni (itse istuin viereisessä pöydässä tekemässä työtäni yksin) ja tunnin lopussa viimein napsahdin ja sanoin jotain takaisin. En enää muista mitä, mutta siihen sisältyi pari kirosanaa. Silloin koulunkäyntiavustaja, joka oli koko tunnin ajan ollut aivan lähellä sanomatta yhtään mitään, totesi: ''Hei, ei saa kiroilla.'' Ainoa asia minkä hän sanoi koko tunnin aikana. En tiedä mitä hän olisi oikeasti voinut tehdä kiusaamiselle, mutta kai sitä nyt pitäisi edes jotakin tehdä, eikä vain seistä tuppisuuna. Tuo on jäänyt mieleeni lähinnä siitä, että vaikkei se ollut kovin iso juttu, oli se minulle viimeinen, täydellinen osoitus koulun aikuisten voimattomuudesta auttaa minua. Kiusaaminen ja törkeä (siis oikeasti, todella törkeä haukkuminen saa jatkua vaikka miten kauan ilman että ope päätään kääntää, mutta auta armias, jos kiusattu sanoo jotakin takaisin.

Liikuntatunnit olivat yhtä helvettiä. Olin liikunnassa aika huono ja kömpelö, etenkin joukkuepeleisäs, yksilölajeissa olin kohtuu hyvä, joskaan en mikään mahtava. Kaikille lienee varmaan turhan tuttu se tapa, jossa ensin valitaan kapteenit (=parhaat liikunnassa=suosituimmat=kiusaajat) ja he saavat valita jäsenet joukkueisiinsa. Arvatkaapa kuka oli aina viimeinen. Miksi ihmeessä edes tuosta metodista ei ole vuosikymmenten aikana älytty hankkiutua eroon! Käytännössä se on pelkkää syrjintää, ei mitään muuta!
Kouluruokailussa, kun yritin mennä johonkin pöytään, kaikki joko hyppäsivät pois ja menivät johonkin toiseen pöytään, tai sitten kehottivat ei-niin hienovaraisesti minua menemään johonkin toiseen pöytään.
Arkipäivää oli ennen kaikkea kuiskuttelu ja minulle nauraminen. En oikeastaan tiedä, mille.

Viidennen luokan lopussa luokanopettajamme otti kiusaajat useaan kertaan puhutteluun. Aluksi se ei auttanut mitään. Olivat he joutuneet puhutteluihin useasti aiemminkin. Useita puhutteluja meni, sitten kiusaaminen alkoi hiljalleen laantua. Kuutosluokan puoliväliin mennessä minun kiusaamiseni oli loppunut, mutta nämä samat tyypit olivat alkaneet kiusaamaan erästä toista poikaa. Ja kauhukseni huomasin että olin itsekin välillä mukana siinä. En oikein tiedä vieläkään mistä se johtui, kaipa siitä että tämä poika itsekin ärsytti minua, olemuksellaan nimittäin. Ei hän ollut minulle mitään tehnyt, hän vain olemuksellaan ärsytti minua niin, että olin kiusaamisessa mukana ikään kuin huomaamattani. Kun älysin tämän, olin kauhuissani. Minusta oli tullut koulukiusaaja. Lopetin kiusaamisen ja pyysin tältä tyypiltä henkilökohtaisesti anteeksi, ja hän antoi anteeksi. Meistä tuli itse asiassa jopa jonkinasteiset kaverit. Yläasteella hänen kiusaamisensa loppui kokonaan. Se syyllisyydentunne, mitä koin edes tuosta ''vähäisestä'' kiusaamisesta tuota poikaa kohtaan (se tapahtui vain pienessä porukassa eikä siihen liittynyt laajamittaisempaa syrjintää, mikä oli itselläni se kaikista pahin juttu) oli HIRVITTÄVÄ. En ole ikinä kokenut sellaista syyllisyyttä enkä toivottavasti tule kokemaankaan. Olen kuitenkin ylpeä itsestäni, sillä käsitin tekeväni väärin. Käsittivätkö kiusaajani? En tiedä, mutta toivottavasti sinä käsität, ja teet kuten minä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentteja voi jättää anonyymisti ja rekisteröitymättä. En tarkasta kommentteja etukäteen, mutta poistan asiattomat kommentit. Eri mieltä oleminen ei kuitenkaan ole asiatonta.