maanantai 10. lokakuuta 2016

Tämmöinen

Viime kirjoituksesta on liki vuosi. Olen pyöritellyt useaan otteeseen, jatkanko kirjoittamista vaiko en, ja olen tullut jälkimmäisen vaihtoehdon kannalle. Tällä blogilla oli tarkoituksensa, aikansa ja paikkansa, ja minusta tuntuu että se on täyttänyt tehtävänsä niin hyvin kuin mahdollista. Voi olla, että joskus jatkan kirjoittamista, mutta toistaiseksi tämän blogin tarina on tässä. 

Kirjoitustahtini on ollut hyvin verkkainen alkuvuosien jälkeen. Syynä on blogin alkuperäinen aihepiiri, koulumaailma, josta olen, miten sen sanoisi, etäistynyt. Mielipiteeni ovat pysyneet pääosin samoina, ja koen blogissa kommentoimani asiat edelleen todella tärkeiksi, mutta minusta tuntuu että olen jo sanonut kaiken sanottavani näistä aiheista. Kaikki, mitä voisin jatkossa koulumaailmasta kirjoittaa, olisi enemmän tai vähemmän vanhan toistoa. 

Miksi sitten en jatka kirjoittamista muista aiheista, kuten Suunnanhakua-kirjoituksessani vihjasin? Syitä on useita, mutta tärkein on se, etten kerta kaikkiaan koe bloggaamista itselleni mieluiseksi puuhaksi. Tämä on ollut asiablogi ja sellaisena se pysyisikin. Käytännössä siis haukkuisin asioita joista en pidä, kehuisin asioita joista pidän, esittäisin ongelmiin hyväksi katsomiani ratkaisuja, varmaan pohtisin erilaisia asioita. En koe tällaista mitenkään mielekkääksi toiminnaksi itselleni: ensinnäkään en pidä siitä. En halua miettiä ikäviä asioita yhtään enempää kuin on pakko, ellen kykene vaikuttamaan niihin.  Enkä usko että voin - olen suoraan sanottuna hyvin skeptinen, mitä tulee nettikirjoittelun todellisiin mahdollisuuksiin vaikuttaa asioihin.

Sitä paitsi kaikki, mitä haluaisin sanoa, ovat lukuisat muut ihmiset jo sanoneet lukemattomia kertoja, jossain muualla. Jos heitä kuunnellaan ja heidän ajamansa tai vastustamansa asiat toteutuvat/eivät toteudu, minä olen turha. Jos taas heitä ei kuunnella, ei ole mitään syytä olettaa että minuakaan kuunneltaisiin. En viittaa ainoaankaan tiettyyn bloggaajaan, sillä en ole kertaakaan törmännyt blogistiin (tai ihmiseen ylipäätään) jonka kanssa olisin täysin samaa mieltä. Mutta kaikki mitä haluaisin sanoa, on sanottu erillisinä murusina lukemattomia kertoja lukemattomissa muissa blogeissa, foorumeilla ja kirjoituksissa. Eli siis tiivistettynä: koen, että blogini jatkaminen olisi itselleni epämieluista ja lisäksi turhaa. 

Kaikki tekstini jäävät kuitenkin ainakin toistaiseksi näkyville, ja kommentointi on vapaata. Jos kommentteja ilmaantuu, voi olla että vastailen, mutten lupaa mitään. Olen saanut paljon kehuja, joista olen hyvin iloinen ja kiitollinen. Toivon että kirjoituksistani on ollut ja tulee ehkä vielä olemaan hyötyä joillekin. Ja lopuksi: näin viimeisen tekstini viimeisessä kappaleessa haluan vielä erityisesti kiittää kaikkia lukijoita ja kommentoijia. 


sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Onko nuoriso pilalla?

"Nuoriso on pilalla"-lausetta lienee toistettu niin kauan kuin nuorisoa on ollut. Mutta minun on ollut pakko kysyä itseltäni, että onko se tällä kertaa totta? Olemmeko me pilalla? Minä ja muut tämän hetken nuoret kuulumme Z-sukupolveen. Millainen sukupolvi me olemme?

Wikipedia on meistä seuraavaa mieltä: 
Z-sukupolven edustajat luokitellaan passiivisiksi individualisteiksi. Siinä missä X-sukupolvi halusi rakentaa toimivan yhteiskunnan ja Y-sukupolvi pelastaa maailman ajatuksen voimalla, Z-sukupolven arvioidaan käyttäytyvän passiivisemmin ja ennemmin seuraavan yleisiä normeja.

 (X-sukupolvi tarkoittaa kutakuinkin 80-luvulla nuoruutensa eläneitä, siis käytännössä meidän vanhempiamme. Y-sukupolvi (80- ja 90-lukujen taitteen tienoilla syntyneet) sijoittuu meidän väliimme.)

Halusin tai en, tuo on allekirjoitettava. Totta kai jokainen ihminen, niin nuori kuin vanhakin, on yksilö ja omanlaisensa, mutta yleisesti ottaen tuo pitää paikkansa. Pääsääntöisesti meidän ikäluokkamme todellakin on passiivinen. "Mitä vitun väliä" ja "ei kiinnosta" voisi olla mottonamme. Tuo lainauksen viimeinen lause on todella mielenkiintoinen.

Olen joskus kuullut ilmauksen, että nykynuoret ovat syntyneet "arvotyhjiöön". Tämä ilmaus on hyvä - meillä ei todellakaan ole mitään selkeitä suuntaviivoja tai ohjenuoria elämässämme. Suomen yhteiskuntaa liki vuosituhannen ohjannut kristinusko näyttää olevan katoamassa (saattaa olla, että se todellakin vain näyttää olevan katoamassa - kirjoitan siitä lisää joskus toiste, se ei ole tämän kirjoituksen aihe). Työelämä on erittäin epävakaata, ja tulevaisuus vaikuttaa parhaimmillaan epävarmalta ja pahimmillaan hirveältä. Ihmekkö tuo, jos nuorten mielenterveysongelmat näyttävät räjähtäneen käsiin? 

Z-sukupolven, meidän sukupolvemme, siis arvioidaan käyttäytyvän passiivisemmin ja ennemmin seuraavan yleisiä normeja. Mutta kysymys onkin, mitä ne yleiset normit ovat tai tulevat olemaan? Oma havaintoni ikäluokastani on, että me olemme tuuliajolla - meillä ei ole mitään selkeää suuntaviivaa, moraalia, eikä vakaumusta. Tästä seuraa toisaalta passivoitumista ja syrjäytymistä, toisaalta riehumista ja mielenterveysongelmia ja toisaalta sitä, että me olemme alttiita etsimään auktoriteetteja, aatteita tms. joita seurata ja joiden nojaan perustaa elämämme. Ja ne auktoriteetit ja aatteet voivat olla ihan mitä hyvänsä. 

On tärkeää huomata, että me emme pääsääntöisesti ole pahoja emmekä ilkeitä. Me olemme, kuten aiemmin sanottua, yksinkertaisesti tuuliajolla. X-, Y- ja vielä suuremmissa määrin Z-sukupolven polulta on käytännöllisesti katsoen revitty pois ne suuntaviitat, jotka ohjasivat meidän isovanhempiemme ja heidän vanhempiensa elämää. Ja ne suuntaviitat kuitenkin olivat ne, jotka johtivat Suomen hyvinvointiyhteiskunnan syntyyn! Kuten kaikki nuoret aina, me siis etsimme epätoivoisesti suuntaviittoja, tai jotakuta, joka kertoo mihin suuntaan kulkea. Ja mitä epätoivoisempia olemme, sitä herkempiä olemme uskomaan ketä tahansa tiennäyttäjää - täysin riippumatta siitä, onko tämä oikeassa vai väärässä. Vaiko tahallaan ohjaamassa umpikujaan. 

Suomalaisten äänestysaktiivisuus ja kiinnostus politiikkaan on laskenut, enkä ihmettele sitä lainkaan. Mitä muuta voi odottaa, kun poliitikkomme osoittavat koko ajan olevansa joko täysin kyvyttömiä urpoja, erilaisia sekopäitä tai häikäilemättömiä populisteja? Toki osa heistä on näitä kaikkia. Ellei peräti suurin osa. Yleensä tällaisissa tilanteissa esiin nousee protestipuolueita, jotka saavat suosionsa perinteisten puolueiden toheloinnista, ja katoavat kun nämä älyävät korjata virheensä. Perussuomalaiset on (tai oli) juuri tällainen protestipuolue. Ihmiset eivät äänestäneet Perusuomalaisten puolesta, he äänestivät valtapuolueita vastaan. Viime kevään eduskuntavaaleissa kyseinen protestipuolue pääsi toiseksi, ja meni hallitukseen. Ja mitä se teki? 

Protestipuolue elää muiden puolueiden toheloinnista ja kyvyttömyydestä, ja voidaan ajatella että se voi saavuttaa tavoitteensa kahdella tavalla: 1.) joko ajamalla tavoitteensa (eli äänestäjiensä tavoitteet) läpi itse tai 2.) saamalla muut puolueet katsomaan peiliin ja lopettamaan tohelointinsa. Perussuomalaiset ei saanut aikaan kumpaakaan. Se, kuten kaikki muutkin hallituspuoleet, petti jokaikisen lupauksensa. Ja minulla on vahva kutina, että vaikka hallituspuolueet olisivat olleet toiset, olisivat nekin tehneet näin. Kevään 2015 eduskuntavaalit olivat luultavasti ensimmäiset eduskuntavaalit, joita moni minun ikäluokkani edustaja tosissaan seurasi. Äänesti, tai jos (kuten minä) ei ollut vielä äänestysikäinen, pohti ketä äänestäisi. Minkä viestin Suomen poliitikot lähettivät meille? "Teidän mielipiteellänne ei ole merkitystä. Me petimme kaikki teille antamamme lupaukset, mutta se oli kuulkaa oma mokanne - mitäs uskoitte meitä! Ette voi tehdä mitään.

Miksi tämä on niin tärkeää? Suomen hyvinvointiyhteiskunta on edustuksellinen demokratia. Se perustuu kansanvallan ihanteeseen,  jossa ihmiset itse päättävät elämästään. Tätä varten he valitsevat neljän vuoden välein itselleen 200 edustajaa, sekä kuuden vuoden välein valtionsa päämiehen. Nyt nuo ihmiset, joiden pitäisi edustaa tavallisia suomalaisia, lähettivät yllämainitun viestin. Näyttivät äänestäjilleen, ihmisille joita heidän pitäisi edustaa, keskaria häpeilemättä. Oma havaintoni on siis, että nykynuoriso hakee itselleen auktoriteettia, aatetta, jotakin tai jotakuta näyttämään suunnan elämälleen. Tämä oli monelle suomalaiselle nuorelle heidän ensikosketuksensa Suomen hallintojärjestelmään. Minkälainen maku jäi suuhun? Todennäköisesti paha. Ja mitä tapahtuu, jollei se parane?
 

maanantai 23. marraskuuta 2015

Suunnanhakua

Tämä blogi sai alkunsa ihan puhtaasti koulumaailmasta kertovana blogina - ajatuksenani oli ruotia kouluväkivaltaa, siihen puuttumista ja sen oheisilmiöitä, ja muutenkin koulumaailmaa ja mikä siinä on pielessä. Tällaisena se on jatkunut tähän asti. Minusta on kuitenkin viime vuodesta asti (jossain määrin jo sitä aiemmin) tuntunut siltä, että blogista puuttuu jotain. Ei ole oikein sanoa, että se olisi olemassa väärää tarkoitusta varten - vaan siitä puuttuu jotain oleellista. Se on rajoittunut liian ahtaaseen aihepiiriin. Minulla on kuluneen kahden vuoden aikana ollut hyvin paljon kirjoitettavaa, hyvin paljon ajatuksia, jotka eivät ole päätyneet tänne. Miksikö? Koska koin, että ne ovat blogin aihepiirin ulkopuolella. Tämä on johtanut siihen, että kirjoitustahtini on ollut hidas ja tekstit yhä enemmissä määrin väkisin väännettyjä. Ei sillä, että niissä itsessään olisi mitään vikaa - tarkoitan joka sanaa niissä, ja ne edustavat oikeita mielipiteitäni. Mutta paljon on jäänyt myös sanomatta, sen takia että olen tahallisesti - ja nyttemmin ajatellen typerästi - rajannut blogini aihepiiriä. 

Tällä hetkellä tuolla sivun oikeassa laidassa olevassa profiili-infossa lukee seuraavaa: "Olen 17-vuotias, toista vuotta lukiossa opiskeleva poika. Olen entinen koulukiusattu, ja olen puolisen vuoden ajan ollut suureksi häpeäkseni myös koulukiusaaja. Pyrin tässä blogissa tarkastelemaan kouluväkivaltaa, koulumaailmaa ja niiden lieveilmiöitä sekä niihin liittyviä asioita mahdollisimman laajasti, ja myös parannusmahdollisuuksia sekä keinoja puuttua kouluväkivaltaan ja sen lieveilmiöihin." Joka sana pitää paikkansa, mutta kuten tekstitkin edustivat vain yhtä (itse asiassa pientä) osaa näkemyksistäni, tuokin kertoo minusta vain pienen osan. Eräs blogin teemoista tulee jatkossakin olemaan koulumaailma ja sen varjoilmiöt, kuten kouluväkivalta - ja ennen kaikkea keinot puuttua noihin lieveilmiöihin. Mutta niiden rinnalle tulee paljon muutakin. Nimi "Peruskoulun nousu ja tuho" säilyy jatkossakin blogin nimenä. Paitsi että pidän siitä paljon, se myös kertoo jotain erittäin oleellista niin minusta kuin sukupolvestanikin. 

Olen viime vuodesta lähtien ollut kasvavissa määrin sitä mieltä, että koko maailma on tullut hulluksi (siis vielä hullummaksi kuin aiemmin). Siihen on niin monta syytä, etten rupea niitä ruotimaan tässä - se tapahtuu tulevissa bloggauksissani. Mutta samalla olen myöskin aika varma siitä, että elämme historiallisesti merkittävää aikaa, ja että sukupolveni (koko Euroopan ja myös maailman laajuisesti) tulee olemaan tärkeän historian taitekohdan kantava voima. Se, mihin suuntaan se voima historian virran kulkua työntää, selviää aikanaan, mutta jokainen voi ainakin yrittää antaa oman panoksensa siihen.


maanantai 14. syyskuuta 2015

Moolok

Koulukiusaamiseksi kutsuttu väkivalta on perusolemukseltaan sosiaalista, jolla on myös fyysinen ja sanallinen ulottuvuus. Siinä on pohjimmiltaan kysymys asetelmasta, jossa yksi oppilas (kiusattu) otetaan "syntipukin" asemaan, jonka niskaan on oikeutettua kaataa kaikki mahdollinen. Hän siis menettää ihmisoikeutensa sen ihmisryhmän sisällä, jossa kiusaaminen tapahtuu. Kysymys ei ole vain tilanteista, vaan jatkuvasta olotilasta, jonka vakavuus vaihtelee varsinaisten "kiusaamistilanteiden" vakavuuden mukaan.

Kuten tunnettua, kouluväkivallan pääoperaattorit eivät yleensä toimi yksin. Tämänkaltainen systemaattinen sorto edellyttää sitä, että kiusaajalla on vertaisryhmän (esim. koululuokka) yleinen tuki toiminnalleen. KiVa Koulun eräs tavoite - yrittää saada juuri nämä "kannustajat" ja "hiljaiset hyväksyjät" kääntymään kiusaajaa vastaan - on siis teoriassa toimiva. Nimenomaan teoriassa. Käytännössä yksittäinen Kannustaja tai Hiljainen Hyväksyjä ei uskalla ryhtyä yhtään mihinkään Kiusaajaa (jolla on vertaisryhmässä suunnaton valta) vastaan. Eikä hänen mielipiteellään olisi mitään vaikutusta vaikka hän näin tekisikin. Teoriassa tämä taktiikka voisi kyllä toimia, jos riittävän suuri määrä Kannustajia ja HH:jiä nousisi yhteistuumin Kiusaajaa vastaan, mutta käytännössä mahdollisuudet tällaiseen ovat olemattomat. Keskiverrot peruskouluikäiset nuoret ovat epävarmoja ja sekaisin - ei sellainen porukka liittoudu tehokkaasti kuin riittävän vahvan auktoriteetin taakse. Jollainen juuri Kiusaaja on.

Kun tällainen asetelma säilyy parhaimmillaan vuosikausia, alkaa väkivalta menettää merkitystään. Siitä tulee normaali osa arkea - Kannustajat ja HH:t eivät enää edes oikeastaan kiinnitä siihen huomiota. Se on jotain, mikä ei periaatteessa ole oikein, kun sitä miettii, mutta joka on normalisoitunut täysin. Se on kuin rikkinäinen ovenkahva, jonka aioit joskus korjata, mutta ei sitten jaksanutkaan ja joka on nykyisin unohtunut - ikäänkuin ajattelet tiedostamattasi, että sen kahvan kuulukin olla rikki.

Minähän olen siis ollut sekä kiusattu että kiusaaja. En ollut missään vaiheessa kiusaamisen pääoperaattori, mutta mukana kyllä. Tiedostin alusta saakka toimivani väärin, ja lopulta (n. puolen vuoden jälkeen) kasvatin itselleni selkärangan, hain Henkisen Pystykorvan kaapista ja lopetin, anteeksipyynnön kera. Miten näin pääsi käymään? Olinhan itsekin ollut kiusattu ja tiesin oikein hyvin miten perseestä se on. Enkä ole psykopaatti enkä muutenkaan päästäni vialla, jollaiselle henkilölle tällainen oman vitutuksen purkaminen toiseen olisi ihan luonnollista.

Milgramin tottelevaisuuskoe lienee monille tuttu. Koehenkilöä käskettiin kokeen antamaan seinän takana olevalle "opiskelijalle" sähköiskuja aina kun tämä vastasi kysymykseen väärin. Kokeen ohjaajan määräyksistä koehenkilö nosti sähköiskujen voimakkuutta. Loppujen lopuksi yli 60 prosenttia koehenkilöistä antoi ohjaajan käskystä jopa kuolettavia sähköiskuja. Todellisuudessa "opiskelija" oli näyttelijä eikä koehenkilö kyennyt oikeasti antamaan tälle sähköiskuja. Kokeesta usein tehty johtopäätös on, että jokaisessa meistä asuu "Pieni Keskitysleirijohtaja", joka "vain seurasi käskyjä". Kouluväkivallan ymmärtämisen kannalta vieläkin olennaisempi on Stanfordin vankilakoe. Kyseisessä kokeessa 24 miesopiskelijaa - kaikki normaaleja keskiluokkaisia nuoria, kenelläkään ei ollut rikostaustaa eikä mielenterveyshäiriöitä - lukittiin suljettuun tilaan, joka simuloi vankilaa. Puolet sai tehtäväksi esittää vartijoita, puolet vankeja. "Vartijoille" annettiin tehtäväksi yksinkertaisesti ylläpitää "vankilassa" järjestystä ja katsoa, että "vangit" käyttäytyivät heitä kohtaan kunnioittavasti. Väkivaltaa ei saanut käyttää. Koe jouduttiin keskeyttämään etuajassa, kun "vartijat" alkoivat käyttää yhä raaempia otteita "vankeihin" - näihin käytettiin fyysisiä rangaistuksia ja heitä nöyryytettiin, lisäksi vartijat manipuloivat vankeja toimimaan toisiaan vastaan jakamalla suosionosoituksia ja rangaistuksia.

Tavalliset, psyykkisesti terveet nuoret.

Moolok oli muinainen foinikialainen jumala, jolle usein uhrattiin pikkulapsia polttamalla. Nykyihmisen näkökulmasta varsin aiheellinen kysymys on "miksi helvetissä?" Miksi äidit uhrasivat omat lapsensa? Ihmisuhreja on harjoitettu hyvin monissa kulttuureissa maailman sivu, ja on uskottavaa että niiden takana on ollut jotain juuri tuollaista, mikä noissa kahdessa kokeessa tuli ilmi. Veikkaan että suurin osa ihmisuhritoimituksiin osallistuneista teki niin siitä yksinkertaisesta syystä että niin kaikki muutkin. Joukossa tyhmyys tiivistyy, ja auktoriteettiusko maksimoi tämän prosessin tehon. Äidit olivat valmiita heittämään omat vauvansa tuleen, koska niin vain kuului tehdä. Moolok-kulttia voidaan pitää paitsi ihmisuhrauksen, myös auktoriteettiuskon ja vastuun ulkoistamisen (vastenmielisimpänä huipentumana.

Kouluväkivallan vertaaminen tuollaiseen toimintaan on toki sinänsä yliampuvaa, mutta molempien taustalla löytyy sama asia - huomattava osa ihmisistä on valmiita toimimaan omien moraaliperiaatteidensa ja tunteidensa vastaisesti, jos a.) riittävän voimakas auktoriteetti (esim. Moolok-kultin pappi, diktaattori, Kiusaaja) käskee ja/tai b.) kaikki muutkin tekevät niin (siis asiasta on tullut normi). Oletan että omalla kohdallani kysymys oli ennen kaikkea kohdasta b.) - vaikka kaverinikin kiusasivat häntä, ei heillä ole koskaan ollut minuun sellaista auktoriteettia että he pystyisivät saamaan minut toimimaan niin paljon omaa moraalitajuani vastaan. Sen sijaan minä pystyin siihen ihan itse - nimittäin toimimaan väärin, vaikka tiesin rikkovani omaa oikeustajuani vastaan. Miksi? Osatekijä oli kyseisen kiusatun tietty ärsyttävyys - mikä oli kyllä pitkälti katsojien silmässä. Tarkemmin ajateltuna se taisi olla ratkaiseva tekijä, joka kohdan b.) mukaisesti johti siihen että osallistuin kouluväkivaltaan itsekin.

Mitä tästä voi päätellä? Minä olen aika vakuuttunut siitä, ettei ihminen ole pohjimmiltaan kovin kiva olento. Puhutaan siitä, että epäsosiaalinen käyttäytyminen (kuten kiusaaminen) on opittua. Kenties näin onkin - yhteisön jäsenet ehdollistuvat hiljalleen yhden jäsenen rääkkäämiselle, jolloin siitä tulee normi - mutta mietitäänpä todella, rehellisesti, millaisia olimme lapsina. Olimmeko ainakaan empaattisempia, epäitsekkäämpiä tai jalompia kuin nyt?  Kyky pahuuteen on meissä kaikissa - se on vain painittava alas. Ja se nimenomaan on meissä lähtöarvona, sitä ei erikseen nosteta esiin vaan suurin osa ihmisistä tappelee sitä vastaan ja painaa sen alas, ottaen tilalle hyvyyttä. Psykopaatit tms. eivät sitten toki näin tee, ollen asia erikseen. Uskallan väittää, että heillä on raju yliedustus pahimman sortin kiusaajien keskuudessa. Ja heidän kanssaan ollaankin sitten pulassa.

keskiviikko 9. syyskuuta 2015

Lanka palaa

Selailin tässä päivänä muutamana Pro Peruskoulu-blogia, ja törmäsin tähän vajaan parin vuoden takaiseen tekstiin. Luokanopettajana Lundellilla on tietenkin aivan erilainen tuntuma noihin asioihin, mutta minä olen huomannut samat asiat - ja uskoakseni moni muukin. Lapset - ihan pienetkin - ovat agressiivisempia kuin koskaan aiemmin. Erilainen häiriökäyttäytyminen on yhä yleisempää ja myös rajumpaa kuin aiemmin. 


 Päiväkotilasten aggressiivisuus nousi esille viime viikolla, kun Ilta-Sanomat kertoi Työterveyslaitoksen Kunta10-tutkimuksesta, joka paljasti päiväkodin henkilökunnan kokevan yhä enemmän väkivaltaa työssään.

Lastentarhanopettajien ja lastenhoitajien työssä kokema väkivalta oli kymmenessä vuodessa lisääntynyt selvästi enemmän kuin muissa ammattiryhmissä.

IS kysyi asiantuntijoilta, miksi lapset lyövät ja potkivat hoitajiaan. He olivat yhtä mieltä siitä, että lapsen aggressiivisuus on merkki siitä, että lapsi ei voi hyvin.

Kasvatusalan ekspertit olivat kuitenkin eri mieltä siitä, mistä lasten pahoinvointi johtuu. Yhden mukaan ongelma on se, että pienet lapset ovat liian pitkiä päiviä isoissa päivähoitoryhmissä.

Toisen mielestä lapsen aggressiivinen käytös lakkaa, kunhan hän vain saa rajat ja rakkautta – johdonmukaista kasvatusta, jossa kaikki aikuiset vetävät yhtä köyttä.


Mielipide 1: ”Pienen lapsen paikka on kotona”

Kasvatustieteen professori Erja Rusanen ei ole yllättynyt siitä, että lastentarhanopettajat ja lastenhoitajat kokevat entistä enemmän väkivaltaa.

– Kun tein 90-luvulla väitöskirjaa, ennustin jo silloin, että lasten aggressiivisuus tulee lisääntymään. Yllättävää on, että näinkin hyvin on mennyt, että niin moni lapsista selviää, vaikka lapset ovat pitkiä päiviä hoidossa, Rusanen sanoo.

Professorin mukaan on paljon kehityspsykologisia perusteita sille, ettei alle 3-vuotiaiden lasten pitäisi mennä päivähoitoon. Rusanen vetoaa kiintymyssuhdeteoriaan, jonka mukaan lapsen varhaiskehitykselle on äärimmäisen tärkeää turvallinen ja rakastava pysyvä aikuinen; yleensä äiti, mutta voi olla joku muukin.

– Lapset ovat pitkiä päiviä isoissa ryhmissä, joissa hoitajat vaihtuvat, eikä heillä ole aikaa muodostaa kunnollista kiintymyssuhdetta lapseen. Päivähoidon pitäisi olla sellainen, että siellä olisi vain muutama lapsi ja pysyvä hoitaja, joka muodostaa lämpimän suhteen lapseen ja hoitaa yksilöllisesti kotia jäljitellen pienimpiä lapsia.

Lapset menevät Rusasen mukaan päivähoitoon varhaisemmin, ennen kuin heidän kehityksensä sen sallii. Professori ymmärtää, että vanhempien on taloudellisesti mahdotonta hypätä työelämän karusellista ulos, koska nykyinen taloudellinen järjestelmä perustuu kahden työssä käyvän vanhemman malliin.

– Ehdottaisin työelämän kehittämistä joustavampaan suuntaan, niin, että vanhemmat voisivat tehdä huomattavasti enemmän osapäivätyötä, kun lapset ovat pieniä. On ihan eri asia olla 3–4 tuntia hoidossa kuin 8–9 tai jopa 10 tuntia.

Päiväkotiympäristö on pienelle lapselle professorin mukaan usein äärimmäisen vaativa: muutaman huoneen tila, jossa on kymmeniä muita samanikäisiä aamusta iltaan. Vielä pahempaa on, että hoitajat vaihtuvat usein.

– Jos aikuinen menee joka viikko eri työyhteisöön, se on aika stressaavaa aikuisellekin. Lapsella vielä aivot kehittyvät, ja heille se on aivan dramaattisesti eri tilanne.

Pahimmillaan hyvin pienestä pitäen pitkiä päiviä ennakoimattomissa oloissa viettävän lapsen kehitys vaarantuu ja hänen kykynsä muodostaa suhteita toisiin voi heikentyä, professori uskoo. Hän epäilee, että yksi syy nuorten syrjäytymiseen voi olla epäonnistuneessa varhaiskasvatuksessa.

Jos päivähoidon laatu on heikko, myös lapsen stressinsäätelymekanismi voi pysyvästi häiriintyä. Stressaavat tilanteet voivat olla läpi elämän hankalampia.

Lapsen aggressiivisuus on merkki siitä, että lapsi voi huonosti, professori sanoo.

– Jos lapsi voi huonosti päivähoidon olosuhteiden vuoksi, siitäkin pitäisi uskaltaa keskustella. On lapsia, jotka ovat herkempiä olosuhteille. Pitäisi keskustella, miten muutamme olosuhteita, jotta kaikki lapset voisivat paremmin.


Mielipide 2: ”Lapsi tarvitsee rajat”

Psykoterapeutti, Suomen Psykologisen instituutin johtaja ja vaativan erityistason kouluttaja Raul Soisalo sanoo, että lasten aggressiivinen käyttäytyminen voi olla oire pelosta, surusta, turvattomuuden tunteesta tai epäjohdonmukaisuudesta.

– Jos puhutaan, että pienet lapset ovat väkivaltaisia, se on hätävarjelun liioittelua. Pienet lapset voi ottaa syliin rauhoittumaan. Lapset ovat rauhattomia, eivät malta kuunnella eivätkä pysähtyä. Kun heidän on hankala ilmaista tunteitaan, mennään toiminnan puolelle, Soisalo selittää.

Soisalon mukaan nyky-yhteiskunnassa on päässyt unohtumaan, että jotta lapsi voisi olla lapsi, aikuisen pitää olla aikuinen. Vanha ohje pätee edelleen: lapsi tarvitsee rajat ja rakkautta.

– Rajat ilman rakkautta ei toimi, mutta rakkaus ilman rajoja on ihan yhtä huono.

Toinen ongelma on psykoterapeutin mukaan se, että vanhempien emotionaalinen yhteys lapsiinsa on monesti katkolla, kun vanhemmat ovat vapaa-ajallaan liian kiinni esimerkiksi elektroniikassa.

– Kaikenlaisia tabletteja on kasvanut käsiin kiinni, jolloin vanhemmat eivät yksinkertaisesti huomaa lapsiaan. Aika usein lapset joutuvat sanomaan, että äiti kato, isi kato, isi kuuntele. Miksi heidän täytyy ensin avata se yhteys? Vaikka vanhemmat ovat samassa huoneessa ja samassa asunnossa, voi olla, etteivät he ole läsnä.

Soisalon mukaan moni vanhempi kaipaisi yksinkertaisesti maalaisjärkeen perustuvia kasvatusneuvoja esimerkiksi omilta vanhemmiltaan. Psykoterapeuttina työskennellessään Soisalo on törmännyt isään, joka ei pysty pukemaan kolmivuotiasta tytärtään, koska lapsi rimpuilee. Toinen äiti on kysynyt häneltä, kuinka pitkään lasta voi pitää sylissä.

– Ihan oikeasti tällaista kädestä pitäen ohjausta tarvitaan. Se, että lapsi leimataan sairaaksi, ei ole se juttu.

Psykoterapeutti ei ole huolissaan pikkulasten aggressiivisuudesta: hänen mukaansa ongelma on hyvin helposti hoidettavissa. Soisalon mukaan syytä ei pidä myöskään etsiä päivähoidosta: päiväkodeissa on töissä erittäin päteviä ammattilaisia. Päiväkodissa ei voida kuitenkaan ilman perheen tukea tehdä mitään.

– Kenellä tahansa lapsella, joka saa systemaattista kasvatusta ja ohjausta, aggressiivinen käytös loppuu viikossa. Lapsi tarvitsee johdonmukaisuutta ja aikuisten on vedettävä samaa köyttä.

– Jonkun perheen kohdalla voi riittää, että päiväkodin henkilökunta ja vanhemmat käyvät pienen keskustelun, että ymmärretään, että aikuiset ovat samalla puolella – lapsen puolella.

Lapsissa on tulevaisuus - se on fakta jota on paha kiistää. Ja tulevaisuus näyttää perhanan huolestuttavalta. Olen aika varma että Soisalo ja Rusanen ovat molemmat oikeassa.  Etenkin Soisalolla on tärkeä pointti: "Rajat ilman rakkautta ei toimi, mutta rakkaus ilman rajoja on ihan yhtä huono.

Tämä on ihan maalaisjärkeä. Liian kova kuri ja ankarat säännöt tekevät lapsesta ennen pitkää itsekeskeisen ja epärehellisen. Jos lait ovat niin ankaria että niitä on mahdotonta noudattaa, on ihan turha edes yrittää. Paras vaihtoehto on vain yrittää luistaa niistä parhaan mukaan, ja tässä ainoa keino on manipuloiminen ja epärehellisyys. Tai sitten ihan suora kapina koko auktoriteettia ja kaikkea sen edustamaa vastaan. Vaihtoehto B - liian löysä kuri ja olemattomat säännöt - on ihan yhtä huono. Se opettaa lapselle että hän on maailman napa ja hänen kuuluu saada sormen heilautuksella kaikki haluamansa. 

Lundell luettelee omassa kirjoituksessaan useita tärkeitä epäkohtia vanhemmuudessa ja lasten kasvatuksessa. Rajattomuus - lapselle ei osata asettaa järkeviä rajoja, vaan vanhemmat antavat periksi. Lapsen altistuminen sellaisille asioille, jotka eivät kuulu lapsuuteen (uskallan veikata, että niillä kakrujen käsiin viskatuilla tableteilla sun muilla on osuutta asiaan). Vanhemmat ovat kykenemättömiä näkemään oman lapsensa toiminnassa vikaa ja puolustavat tätä sokeasti (todella tuttu tilanne kouluväkivallan selvittelyssä, arvannen). Lapsen ei anneta leikkiä - leikki on erittäin tärkeää normaalin kehityksen kannalta. Lapsille siirretään liikaa vastuuta liian aikaisin - Lundell kertoo kouluihin tulevan joskus lapsia, jotka joutuvat käytännössä huolehtimaan omista vanhemmistaan. Siis käymään kaupassa, laittamaan ruokaa ja hoitamaan pikkusisaruksiaan. 

Ei helvetti.

Minullahan ei 17-vuotiaana luonnollisesti ole minkäänlaista kosketuspintaa vanhemmuuteen, mutta uskon että tämä on osa laajempaa yhteiskunnallista ilmiötä. Se tuntuu näkyvän vähän kaikkialla - ihmiset näyttävät olevan jollain tavalla eksyksissä.

lauantai 5. syyskuuta 2015

Peruskoulun perusviat

Oman peruskoulu-urani päättymisestä on jo yli vuosi. Kyseinen ajanjakso, keskivertokansalaisella yhdeksän vuotta, on näennäisen lyhyestä kestostaan (alle vuosikymmen, jonka jokainen asianosainen tosin tietää tuntuvan liki kymmenkertaiselta) huolimatta suomalaisen tärkeimpiä elämänvaiheita. Sillä juuri noiden yhdeksän vuoden aikana - suunnilleen ikävuodet seitsemästä kuuteentoista luodaan suuri osa pohjasta loppuelämälle. Eikä suinkaan oppitunneilla, sillä peruskoulun oppimenestyksellä ei ole juuri lainkaan merkitystä tulevaisuuden kannalta. Vaan tuona aikana - tuossa sosiaalisessa ympäristössä, noissa harrastuksissa, noissa kokemuksissa. Nuo yhdeksän vuotta eivät luo ihmistä, mutta ne muokkaavat häntä paljon. Erilaisissa ongelmatapauksissa - päihde- tai mielenterveysongelmissa, rikollisuudessa yms. on merkkejä usein ollut havaittavissa jo hyvän matkaa peruskoulun aikana. Rikolliset aloittavat usein uransa jo yläasteella - koulukiusaajan homma lienee suosittu. Peruskoulu on siis strateginen paikka aikajanalla - silloin ongelmat ovat usein syntyvaiheessaan, ja niiden puuttuminen olisi moninkertaisesti helpompaa kuin myöhemmin. 

Kun aloitin tämän blogin tuolloin joskus, olin hyvinkin paljon koko peruskoulujärjestelmän vastainen. Nykyisin en voi sanoa näin - pidän tuota ajanjaksoa, maasta riippuen suunnilleen samanpituista kuin Suomessa, lähinnä välttämättömänä pahana. Niin paljon kuin Suomen kouluista onkin pahaa sanottavaa kouluväkivallan ja muun sellaisen takia, niin peruskoulujärjestelmä on kuitenkin auttanut osaltaan luomaan Suomen hyvinvointiyhteiskunnan, eivätkä puheet siitä maailman parhaana koulujärjestelmänä välttämättä ole liioiteltuja. Tai eivät ainakaan joskus olleet. 

Peruskoulu on siis välttämätön paha - toinen vaihtoehto olisi (nyt mennään oikeasti fantasiateorisointiin) joko peruskoulutuksen jättäminen kokonaan pois väestöltä (ei tarvinne sanoa miksi ei fiksua), tai jokin toisenlainen koulutus (sama paska, todennäköisesti rumempi paketti). Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö välttämätöntä pahaa voisi rukata vähän vähemmän pahaksi. Siis maksimoida peruskoulun hyvät ja minimoida huonot puolet.

Mitä siis ovat ne peruskoulun perusviat, joista otsikossa on puhe? Ne ovat sellaisia, joista osaa ei ole mahdollista korjata vahingoittamatta samalla sen hyviä puolia, mutta jotka tuntemalla voidaan löytää keinoja korjata niistä seuraavia pienempiä vikoja.

Ensimmäisenä mietitään seuraavaa skenaariota: joltakin paikkakunnalta (muistaakseni Vesa-Linja Aho on esittänyt tämän lähes samalla tavalla, voin tosin olla väärässäkin) kerätään yhteen kaikki tietyn ikäluokan ihmiset. Nämä ihmiset laitetaan viitenä päivänä viikossa yhdeksän vuoden ajan oleskelemaan suljetuissa tiloissa keskimäärin kuusi tuntia päivässä. He ovat siis käytännössä keskenään eristyksissä samassa talossa, jossa ei ole varsinaista kontrollia. He käyttävät siellä aikaansa opiskelemalla erilaisia asioita, joista suurin osa ei kiinnosta juuri ketään. Paikalla on nimellisiä valvojia, mutta heidän tehtävänsä on ainoastaan varmistaa etteivät koehenkilöt lähde rakennuksesta omin luvin ja että he käyvät oppitunneilla - koehenkilöiden käytöstä muuten ei kontrolloida juuri lainkaan.

Nyt on myös muistettava, että ainoat kriteerit kokeeseen mukaan otetuille olivat asuinpaikka ja ikä - rikoshistoria, päihde- tai mielenterveysongelmat tai mikään muukaan ei vaikuta. Jos siis paikkakunnalla sattui asumaan vaikka sarjamurhaaja joka oli sopivaa ikää, niin mukaan vaan.
Kun tätä jatketaan yhdeksän vuotta, miten tulee käymään? Ei tarvinne epäillä, että ongelmia tulee. Mukaan väistämättä sattuneet antisosiaaliset ainekset ikävystyvät ja alkavat ennemmin tai myöhemmin pomotella muita. He purkavat turhautumisensa (nimenomaan turhautumisensa, eivät "pahan olonsa" niin kuin jotkut ovat spekuloineet) sopiviin uhreihin. Koska paikassa ei ole toimivaa esivaltaa, ainoa laki on viidakon laki ja ainoa oikeus vahvemman oikeus.

Peruskoulun perusvika on juuri tuo - sinne survotaan läpileikkaus koko yhteiskunnasta, ja turhautumisella ja kontrollin puutteella on tuhoisia seurauksia. Koulukiusaamisen kaltaisen väkivallan ilmeneminen tuollaisessa ympäristössä on väistämätöntä. Väitetään että koulussa opitaan sosiaalisia taitoja - no, jos vahvemman oikeus edustaa tavoiteltavia sellaisia, niin sitten kyllä. Se oppi, minkä peruskoulusta saa, on se, että kovin öykkäri ja röyhkein kusipää saa tahtonsa läpi, kiltit ja maltilliset joutuvat väistymään. Jos sanotaan, että onhan siellä koulussa opettajat tms. joiden pitäisi estää tällainen, niin opettajien vaikutusvalta on nykyään lähellä pyöreää nollaa. Käytännössä ainoat kurinpidolliset toimenpiteet ovat jälki-istunto (tosin nekin ovat nykyään harvinaisia) ja "puhuttelu".

Itseasiassa puhuttelu voisi olla ihan toimivakin keino, jos kiusaajaa puhutteleva aikuinen todella olisi ehdottomassa auktoriteetin asemassa ja kiusaajakin kunnioittaisi häntä. Lisäksi puhutteleva aikuinen tekisi selväksi että kiusaajan toiminta ei ole millään tavalla hyväksyttävää eikä selityksiä ole. Jos tapahtunut käsittäisi rikoksen tunnusmerkit, asia käsiteltäisiin myös poliisin kanssa. Mutta koska opettajan auktoriteetti on - harvoja poikkeuksia lukuunottamatta - tosielämässä lähinnä vitsi, puhuttelu on yleensä farssi, jossa kiusaaja vie parhaimmillaan yli kymmentä koulutettua aikuista kuin pässiä narussa. Kiusaajat ovat yleensä sosiaalisesti hyvin taitavia - kiusaaminen on pohjimmiltaan sosiaalista väkivaltaa, jolla on lähes aina myös sanallinen ja fyysinen ulottuvuus - ja osaavat helposti puhua myös aikuiset puolelleen. Ei ole lainkaan tavatonta että koko homma käännetäänkin kiusatun syyksi.

Edellämainitun kaltaiset tapaukset eivät ole kokonaan poistettavissa, mutta niiden määrä ja vahingollisuus voidaan kyllä pyrkiä minimoimaan. Tällöin törmätään kuitenkin yleiseen ongelmaan: kertakaikkiaan lapselliseen käsitykseen nuorista ja lapsista. Aikuiset ovat hyvin taitavia unohtamaan, kuinka itsekeskeisiä ja julmia lapset osaavat olla. Tässä ei ole sinänsä mitään outoa - lapsen empatiakyky ei ole vielä kehittynyt kunnolla ja harvalla nuorellakaan se on aikuisen tasolla. Toki yksilöiden kesken on hyvinkin suurta vaihtelua, mutta yleisesti ottaen tämä on tosiasia. Olen huomannut, että kouluväkivaltaa selvittelevillä henkilöillä on usein hyvin naiivi käsitys kiusaajista. He näyttävät usein kuvittelevan, että kiusaaja (oli hän iältään mitä hyvänsä kuuden ja kuudentoista väliltä) on vain pieni ja viaton lapsi, joka ei ymmärrä tekojaan, "purkaa sillä pahaa oloaan" (klassikko), "kokeilee rajojaan" (no kannattaisiko ne rajat sitten lyödä lukkoon ja aika nopeasti?), "hakee huomiota" (poliisin huomion luulisi tyydyttävän puuttuvan huomiontarpeen) ja mitä vielä. Yhtäkaikki kieltäydytään käsittämästä, että se kiusaaja saattaa hyvinkin olla selvillä toimintansa vahingollisuudesta ja rikollisuudesta, muttei vain välitä. Ja vaikka näin ei olisikaan (minähän olin selvillä ja välitin, mutta en toisaalta koskaan ollutkaan ns. pääpukari), niin silloinkin nuo suluissa olevat jutut tulisivat tarpeeseen samantien.

On myös syytä muistaa, että kouluväkivalta jättää jälkensä myös tekijään. Kun hän on vielä lapsi tai nuori, väkivallan kierre voi olla vielä katkaistavissa. Vaikka kaikista kiusaajista ei vankiloiden kanta-asiakkaita tulekaan, niin epäsosiaalisella käytöksellä on tapana jatkua, ellei sitä katkaista. Puuttumatta jättäminen voi siis olla kiusaajaa kohtaan pahempaa väkivaltaa kuin pahimminkaan yliampuva rangaistus.

perjantai 3. heinäkuuta 2015

Kun munattomuudesta tulee hyve

En tiedä, kuinka moni oikeastaan lukee blogiani kovin aktiivisesti, mutta kaikilta niiltä jotka lukevat, pyydän syvästi anteeksi kahden kuukauden (tasan) kirjoitustaukoa. Voisin selittää jotakin kiireisestä koulutyöstä (ensimmäinen kuukausi) ja sitten kiireisestä lomailusta (toinen kuukausi) joka vie kaiken vapaa-aikani, mutta omasta laiskuudestanihan tässä on ollut kyse. Olen huomannut että kirjoittamisen aloittaminen on paljon vaikeampaa kuin aloitetun tekstin kirjoittaminen loppuun. Tällä kertaa otan käsittelyyn varsin laajan ja painavan aiheen, johon otsikko ("munattomuus" ei sitten nyt tässä tapauksessa tarkoita sitä että ei satu olemaan mies!) liittyy.

Se tarkoittaa jotakin aivan muuta. Olen huomannut saman toistuvan peruskoulussa ala-asteikäisestä asti, ja kauhukseni havainnut sitä tapahtuvan kaiken aikaa niin kansallisessa kuin kansainvälisessäkin päätöksenteossa - etenkin länsimaiden harjoittamana. Mistä on kyse ja miten tämä liittyy kouluväkivaltaan, joka on blogini pääaihe? 

Koulukiusaamisessa toistuu kerran toisensa perään sama huvittava näytelmä - koulun henkilökunta, koulutetut aikuiset ihmiset, eivät kerta kaikkiaan kykene saamaan keskimäärin 7-15-vuotiaita lapsia/teinejä kuriin, vaikka nämä harjoittaisivat koulutoveriaan kohtaan kuinka törkeää väkivaltaa hyvänsä. Tässä on jotakin yhtä aikaan surullista, koomista ja hirvittävää - koulukiusaamiseen "puuttumisen" seuraaminen on niitä tilanteita, joissa ihan oikeasti ei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Iso aikuinen ihminen on totaalisen voimaton itseään useampaa päätä lyhyemmän Jonne-13vee:n edessä. Häneltä on viety kaikki valtuudet ja keinot estää Jonne-13vee:tä hakkaamasta luokkalaistaan Tanne-13vee:tä jauhelihakeittoa muistuttavaan olomuotoon. Lain mukaan opettajalla tietenkin on edelleen velvollisuus tällaiseen. Niinpä niin. Rantavahdille voidaan vaikka säätää lakiin velvollisuus pysäyttää rannalle iskevä tsunami, mutta se ei tee hänestä kykenevää tekemään sitä. Ja tällaista toimintaa oikein ihaillaan! En tiedä pidetäänkö sitä muodikkaana, modernina tai jotakin mutta niin näyttää olevan - sitä kutsutaan usein "rakentavaksi", "keskustelevaksi", "yhteisymmärtämykseen pyrkiväksi", "humaaniksi", käytettävä termi vaihtelee sen mukaan millaisesta tilanteesta on kyse.

Sillä kuten mainitsin, tätä samaa toteutetaan kaikensorttisessa päätöksenteossa ihan kansainväliselle tasolle asti - etenkin (lähestulkoon ainoastaan) länsimaiden toimesta. Maailma on täynnä isoksi kasvaneita koulukiusaajia, ja otan nyt parhaan tuntemani esimerkin: ISIS. Kyseinen järjestö on kuluneen vuoden aikana ylittänyt kaikki kuviteltavissa olevat pahuuden rajat. En käytä kuvitteellista palstatilaa sen harjoittamien hirveyksien kuvailuun - jokainen tietää kyllä, mistä on kyse, ja jos ei tiedä niin ei kyllä haluakaan tietää. Mutta joka tapauksessa ISISin Syyriassa ja Irakissa hallitsema alue on siinä tilassa, että todennäköisesti vaikka Stalinin aikojen puna-armeija otettaisiin siellä vastaan vapauttajana. 

Niin, missä se vapauttaja-armeija tosiaan luuraa? Tässä tilanteessa keskiverto koulukiusaamiseenpuuttumisyritys (Jeesus mikä sana!) saavuttaa ison mittakaavan - Barack Obama, Yhdysvaltojen, maailman toistaiseksi suurimman sotilasmahdin ja supervallan päämies, ei kerta kaikkiaan pysty laittamaan tätä joidenkin kymmenien tuhansien (tyhjien) päiden kokoista todeksi muuttunutta parodiaa kuriin. Puhutaan että, "sota ISISiä vastaan voi kestää jopa vuosia". Tämä on puhtaasti Yhdysvalloista kiinni - mikäli se oikeasti haluaisi, se voisi pyyhkiä koko ISISin kartalta parissa viikossa. ISISin taistelijat saattavat olla islamisteiksi huippuluokkaa, mutta minkä tahansa länsimaisen armeijan edessä koko järjestö ei ole mitään muuta kuin tykinruokaa. ISIS uhoaa "valtaavansa Rooman", mutta todennäköisesti Vatikaanin sveitsiläiskaarti yksinään voittaisi sen. Mutta jostain syystä ei - koko länsimainen maailma on yhtäkkiä polvillaan noiden äkäisten wannabe-pikkuhitlereiden edessä. 

Monet länsimaiden johtajat tuppaavat tekemään saman ajatteluvirheen kuin kiusaamisen selvittelijät - he eivät kerta kaikkiaan ymmärrä etteivät kaikki haluakaan pelata heidän säännöillään eivätkä pyri hyvään. He eivät käsitä, että Jonne-13vee, Vladimir Putin ja Abu Bakr al-Baghdadi pyyhkivät perseensä sellaisilla asioilla kuin "oikeudenmukaisuus" tai "ihmisoikeudet", joita toinen osapuoli pitää korkeimpina ohjenuorinaan! A friend to all is a friend to none - liiallinen myöntyväisyys ja "ymmärtäväisyys" tarkoittaa sitä, että juuri se pahin ja säännöistä piittaamattomin öykkäri saa tahtonsa läpi ja kiltit ja lainkuuliaiset joutuvat kärsimään. 


sunnuntai 3. toukokuuta 2015

Kun teoria ja käytäntö eivät kohtaa

Törmäsin Enkeliporsaan kautta tämmöiseen pari kuukautta vanhaan juttuun. Antaapa Ilta-Sanomien puhua: 

 Kokenut opettaja paukauttaa: ”Pumpulissa kasvaneet opettajat eivät saa oppilaita kuriin”

Koulunpenkiltä toiselle siirtyneet opettajat hallitsevat vain teorian, mutta heiltä puuttuu käytännön pelisilmä nuorten käsittelyyn, mies paukauttaa.
IS:n haastattelemien opettajien mukaan lasten väkivaltainen käytös on monessa koulussa arkea. Koillismaalaisella yläasteella lähes 30 vuotta työskennellyt opettaja ihmettelee haastateltavien luomaa mielikuvaa koulutyöstä: omassa arjessaan hän ei ole törmännyt väkivaltaisiin oppilaisiin.

Hänen mukaansa suurempi ongelma kouluissa on, että opettajiksi hakeutuu vääränlaisia ihmisiä. Opettajien keskuudessa vallitsee ”hyssyttelyn periaate”, jossa ei myönnetä, että pelkkä koulutuksen kautta hankittu pätevyys ei riitä tekemään opettajasta hyvää ja koulumaailmaan sopivaa, mies sanoo.
 

– Alalla kuin alalla on hyviä ja huonoja, toiset suoriutuu hommasta ja toiset ei. Pääsykokeet ovat hyvin teoreettisia ja opettajankoulutukseen pääsy riippuu yhä enemmän arvosanoista. Kuka tahansa periaatteessa pystyy kouluttautumaan opettajaksi, mutta sen jälkeen ollaan tosipaikan edessä – yläkouluissa ennen kaikkea, opettaja lataa.

Miehen mukaan opettajankoulutuslaitokselta opettajiksi valmistuu ihmisiä, jotka hallitsevat teorian, mutteivät elämän käytännönpuolta. Nykyopettajat ovat siirtyneet yhdeltä koulunpenkiltä toiselle, eikä heillä ole pelisilmää, eikä tuntumaa nuorten ihmisten elämään, mies väittää.

– Meillä opettajat kasvatetaan aikamoisessa pumpulissa. Olen nähnyt vierestä niin monta kertaa esimerkiksi kieltenopettajia, jotka ovat ihan kummissaan. Ihmettelen, että miten he jaksavat siellä.

”Opettajan työssä tarvitaan karismaa ja uskottavuutta”

Hänen mielestä opettajiksi tarvittaisiin persoonia ja paljon enemmän nuoria miehiä, jotta kouluissa pystyttäisiin huomioimaan paremmin pojat, jotka kehittyvät tyttöjä hitaammin.

– Itse olen miesopettaja ja väitän, että tunnen suomalaisen peruskouluikäisen pojan sielunmaiseman huomattavasti paremmin, koska itse edustan tätä sukupuolta. Tarvitaan tietynlaista pelisilmää, että osaa käsitellä villejä takapulpetin poikia.

Miehen mukaan opettajan työssä on kysymys sytyttämisestä ja esimerkin antamisesta. Hänen mukaansa yläkouluikäiset pojat arvostavat poikkeuksetta kaikissa ihmisissä yhtä piirrettä: voimaa.

– Opettajan pitää heittäytyä oppilaiden arkeen ja todellisuuteen. On paljon opettajasta kiinni, kuinka pystyy sytyttämään porukan ja kuinka uskottava on. Kun luokkaan tulee, siellä on valtatyhjiö. Jos opettaja ei pysty täyttämään tyhjiötä, eikä ole uskottava, silloin vallan ottavat oppilaat. Tässä punnitaan karismaa ja uskottavuutta, sitä joko on tai ei ole.

On perkeleen hienoa että on opettajia jotka uskaltavat myöntää tällaiset asiat todeksi. Koulukiusaamiseen puuttumisessa yleensäkin pätee sama ongelma kuin käytännössä kaikessa muussakin lapsiin, nuoriin ja kouluun liittyvässä. Teoria ja käytäntö eivät kohtaa. On ihmisiä, jotka eivät kerta kaikkiaan tajua ettei kaikki mene tosielämässä niin kuin paperilla. Haastatellun opettajan mukaan pelkkä muodollinen koulutus ei riitä tekemään hyvää opettajaa. Tämä on erittäin totta. Opetusmenetelmät, kouluväkivaltaan puuttumisen periaatteet (joiden toimivuudesta voidaan tietenkin olla ja ollaan montaa mieltä) voi opetella teoriassa kuinka hyvin tahansa, mutta niiden siirtäminen oikeaan kouluun, oikeiden oppilaiden elämään on kokonaan toinen asia.

Tämä on oikeasti todella tärkeä huomio. KiVa Koulun toimimattomuuden (on kouluja, joissa se toimii, mutta suurimmassa osassa nimi on vitsi) taustalla on juuri tällainen ajattelumalli - ei riitä, että on työkalut paperilla, kun ne pitäisi olla olemassa käytännössäkin. Ja niitä pitäisi osata käyttää. Toki KiVa Koulun tarjoamista työkaluista voisi käytännön tasollakin sanoa jotakin todella ikävää, mutta siihen en paneudu nyt.

Tuossa IS:n jutussa eräs kommentoija oli hoksannut ison ongelman: "Tässä unohdetaan kokonaan oppilaan tärkein kasvattaja eli omat vanhemmat. Väitän, että yksikään opettaja ei saa oppilasta kuriin jos kotoa tuleva viesti on, ettei säännöistä tarvitse välittää." Minä väitän, että riittävän taitava ja jämäkkä opettaja voi laittaa kuriin lähestulkoon minkälaisen lapsen tahansa, mutta sellaiset opettajat ovat hyvin, hyvin harvassa - eikä heillä ole valtuuksia tehdä tätä, vaikka osaisivatkin!

Mutta tuossa on silti totuuden (ongelman) siemen. Huomattava osa nykyajan nuorista ja lapsista on ihan oikeasti oppinut, että he ovat maailman napa - kun he haluavat jotakin, heidän on se saatava, ja jos he eivät pidä jostakusta tai jostakin, on heillä oikeus ilmaista se miten tahansa. Eikä heidän tarvitse välittää sellaisista pikkuseikoista kuin säännöyt. Suurin osa nuorista ei ole tällaisia, mutta niitä jotka ovat, on huomattava määrä - aivan tarpeeksi aiheuttamaan todella paljon tuhoa.

Kun Oppilas Esimerkki-Erkki on vaahtosammutinta niskat kenossa katsovan kokoisesta asti oppinut, että hän saa kaiken periksi ja on maailman valtias, saapuu hän myös kouluun tällä asenteella - ja jatkaa siellä niin kauan kunnes hänelle laitetaan konkreettisesti stoppi. Ja siihen eivät vihjeettömät ja hampaattomat opettajat pysty. Jos koulussa on KiVa Koulu, on sen taakse helppo kätkeytyä - on meillä tämä ihmeellinen KiVa Koulu, täällä ei siis ole kiusaamista.

tiistai 31. maaliskuuta 2015

Kauheimmat asiat tehdään hyvin aikein

Törmäsin Kiusatun Vastaiskun kautta tämmöiseen tekstiin. Kirjoittajan 14-vuotias poika joutui syyskuussa 2014 pahoinpidellyksi Helsingissä (kyse oli niistä jengien pahoinpitelyaalloista, joista kirjoitin ainakin kertaalleen tuolloin itsekin). Kirjoittaja on surullinen poikansa ja muiden uhrien puolesta, mutta haluaa ymmärtää myös tekijöitä.

Tom Packalenin purkaus pahentaa ongelmaa ellei itse asiassa ole koko ongelman ydin. Vaikka kansanedustajan lause: "Maahanmuuttajajengi pahoinpidellyt -- kantasuomalaisia lapsia --" osuikin oman poikani kohdalle hirvittävin seurauksin, olen sitä mieltä, että Packalenin lauseet vain ruokkivat näiden nuorten pahaa oloa. Rasistinen ja eriarvoisuuteen pyrkivä politiikka ruokkii ongelmaa ja aiheuttaa lisää väkivaltaa. Uhrin isänä pahimmalta tuntuvatkin nämä iljettävät kannanotot, joissa meidän kärsimyksemme on otettu poliittisten irtopisteiden kalasteluun.

Itse en hyväksy väkivaltaa. En silti syytä tekijääkään tuosta järjettömästä teosta. Uskon, että hän on omassa elämässään kohdannut vihaa, riittämättömyyttä ja pahaa oloa. Toivon, että hän pääsee riittävällä tasolla hoitoon. Tekijän tapa kohdata ongelmia ei tietenkään sovi yhteiskuntaamme. En halua hänen jatkavan vahingollista käytöstään enkä missään nimessä kaipaa yhtään lisäuhria tälle järjettömälle toiminnalle. Siksi haluaisin, että sosiaali- ja poliisiviranomaisille annetaan työrauha. 

Poliitikkojen tulee antaa näille viranomaisille resusseja ja mahdollisuus tehdä työnsä. Jos Packalén ei siihen pysty, toivon että kansanedustuslaitoksemme loput 199 kansanedustajaa ymmärtävät antaa resursseja niille, jotka tekevät asian parissa työtään. Syyttelyn ja osoittelun sijaan on tärkeää arvostaa viranomaisten ja kansalaisjärjestöjen työtä ja antaa heidän hoitaa asiaa.

Kyse ei ollut kouluväkivallasta, mutta nuorten tekemästä nuoreen kohdistuneesta väkivallasta kuitenkin. Ja kirjoitus tuli ilmeisesti tahattomasti paljastaneeksi, mikä on kenties kaikista eniten vialla tällaiseen väkivaltaan puuttumisessa.

Kirjoittaja on huolissaan rikollisen hyvinvoinnista. "Uskon että hän on omassa elämässään kohdannut vihaa, riittämättömyyttä ja pahaa oloa." Hyvin mahdollista. Hyvin mahdollista on myös, että hän on yksinkertaisesti empatiakyvytön kusipää. Sellaisia ihmisiä on ihan aikuisten oikeasti olemassa. Totta kai rikosten taustalla ovat usein tuollaiset asiat, mutta se ei tee väkivallasta yhtään sen hyväksytympää. Ihmisillä on outo tarve keksiä pahoille asioille yleispäteviä selityksiä. Mystistä "yhteiskuntaa" syytetään aika paljosta. Yhteiskunta potki tätä ihmistä päähän, sen takia hän ampui ihmisiä. Mutta ketkä yhteiskunnan muodostavat? Me.

Sitten tämä: "olen sitä mieltä, että Packalenin lauseet vain ruokkivat näiden nuorten pahaa oloa. Rasistinen ja eriarvoisuuteen pyrkivä politiikka ruokkii ongelmaa ja aiheuttaa lisää väkivaltaa." Olen huomannut, että tietyt sanat ovat julkisessa keskustelussa jonkinlaisia taikasanoja, joita käyttämällä tehdään kaikki vastapuolen argumentit tyhjiksi, vaikka ne olisivat omia parempia. "Rasismi" on yksi tällaisista asioista. Minua kiinnostaisi oikeasti tietää, mitä kirjoittaja tarkoittaa tuolla "Rasistisella ja eriarvoisuuteen pyrkivällä politiikalla". Jokainen maahanmuutto"keskustelua" seuraava huomaa, että yleinen poliittinen suuntaus on nimenomaan se, että kaikenlainen maahanmuuttajia tai tiettyjä ryhmiä kohtaan osoitettu kritiikki on aina rasismia ja tuomittavaa. Oli se kritiikki kuinka perusteltua tahansa.

Maahanmuuttajien (erityisesti muslimien) rikostilastot ovat todella järkyttäviä - tämä on fakta. Jostain kumman syystä tämä halutaan silti väkisin joko kieltää kokonaan tai selittää jonkun mystisen "rasistisen politiikan" syyksi.

Miten tämä liittyy koulukiusaamiseen? Hyvinkin tiiviisti - juuri tuollainen hyssyttelemisen ja kaiken parhain päin väkisin selittämisen kulttuuri antaa koulukiusaajille ja muille väkivaltarikollisille vapaat kädet. Ymmärretään, ymmärretään ja ymmärretään vielä vähän lisää sitä kiusaajaa. Sillä on kyllä ihan normaalit kotiolot, ihan normaali lapsi eikä mitään ongelmia näytä olevan, mutta koska se harrastaa jatkuvaa väkivaltaa tuota toista oppilasta kohtaan, niin varmaan sillä on pakko joku ongelma olla. Ymmärretäänpä häntä ja autetaanpa häntä ongelmassaan, jota ei kyllä näytä olevankaan. Mutta kuka ymmärtäisi sitä kiusattua?

Tällä yliymmärtämisellä on yleensä ihan hyvä tarkoitus - halutaan uskoa, että väkivaltarikollinenkin on pohjimmiltaan hyvä ihminen ja että hänen toimintansa johtuu hänen omasta pahasta olostaan. Voihan se niin ollakin, mutta yleensä ei. Yliymmärtäminen on todella vahingollista paitsi uhrien - kun väkivaltarikollinen huomaa ettei häntä yritetäkään laittaa kuriin tai rangaista, hän toteaa ettei kukaan voi hänelle mitään ja hän voi siis jatkaa terroriaan kaikessa rauhassa - myös rikollisen itsensä kannalta - väkivaltarikollisen tulevaisuus kun ei yleensä ole kovin mukava.

Toisinaan on oikeasti parempi olla kova ja armoton mutta oikeudenmukainen, kuin olla mukava ja ymmärtävä. Loppupeleissä kaikkien kannalta parempi.

torstai 19. maaliskuuta 2015

Kaikki tiet johtavat sylttytehtaalle

Tapaa Nynny Nyhverö sanoa. Sylttytehdas tarkoittaa tässä tapauksessa koulua, ja lauseen on epämiellyttävän helppoa todeta pitävän paikkansa. Omaa suhtautumiseni peruskoulujärjestelmään on nykyisellään kuta kuinkin samanlainen kuin suhtautumiseni epämiellyttäviin mutta välttämättömiin töihin. Asia on niin, että koulutus - ja ennen kaikkea peruskoulutus - kuitenkin on nykyisenkaltaisen hyvinvointiyhteiskunnan perusta, siitä ei pääse mihinkään. On ihan helvetin hauskaa kolata piha puhtaaksi puolen metrin kerroksesta paskaista nuoskalunta, mutta se on vaan pakko tehdä, että sieltä pihasta pääsee liikkeelle. Lapsuus ja nuoruus on kuskattava pois edestä jotta aikuinen voi tulla sieltä sisältä esiin. Ensin työ, sitten hupi. Ensin lapsuus ja nuoruus, sitten enemmän tai vähemmän aikuisuus.

Mutta hälyttävän moni työn tehnyt ja lapsuuden ja nuoruuden suorittanut, siis ikänsä puolesta aikuinen, on oikeasti kykenemätön nauttimaan siitä. Ei haluton, vaan kykenemätön rupeamaan työelämään. Suurella osalla heistä tämän aiheuttaa erinäiset mielenterveyshäiriöt. Ja tällaisten tapausten lisäksi on moninkertainen, ellei monikymmenkertainen määrä ihmisiä, joiden elämää vastaavat ongelmat haittaavat merkittävästi, vaikkeivat heiltä toimintakykyä viekään. Ja näiden ongelmien jäljet tuppaavat johtamaan juurikin sinne sylttytehtaalle. 
 
Koulukiusaaminen on väkivaltaa. Väkivalta jättää tavalla tai toisella jälkiä paitsi uhriin, myös niihin jotka joutuvat sitä todistamaan. Jäljet ovat sitä pysyvämpiä ja vakavampia pitä raa'empaa ja pidempikestoista väkivalta on. Koulu ei ole pääsääntöisesti kiva paikka, eikä aikuisilla ole velvollisuutta tehdä siitä sellaista, mutta heillä on velvollisuus suojella koulujen oppilaita, lapsia ja nuoria, väkivallalta.
 
Olen siinä mielessä pessimisti, että olen aika vakuuttunut siitä ettei kouluväkivaltaa saada koskaan loppumaan. Sitä ei ole mahdollista hävittää kokonaan, siitä syystä että lasten ja nuorten puutteellinen empatiakyky ja ihmislajille tyypillinen ryhmähierarkian synty, ynnä muuta mukavaa. Mutta kouluväkivallan määrä ja sen aiheuttamat haitat voidaan kyllä pyrkiä minimoimaan. 
 
Tämä yhteiskunta voisi säästää käsittämättömän paljon käsittämällä muutaman oleellisen seikan koulusta, lapsista ja nuorisosta. Suomi on nykyisellään todella hyvä maa asua. Kun miettii, kuinka suuri osa sen ongelmista on enemmän tai vähemmän perua nuoruusiän kouluväkivallasta, voi vain kuvitella millainen se olisi, jos "kiusaamisen" määrä olisi vaikka 20 % nykyisestä ja uhrien auttaminen tehokkaampaa. 

Mutta kun niitä asioita on vaikea käsittää - ja ennen kaikkea ikävä. Sillä kouluväkivallan taustalla olevat faktat eivät ole kauniita eivätkä aina poliittisesti korrekteja. Se piha on vaan kolattava lumesta, siitä ei pääse mihinkään. Työ nopeutuisi huomattavasti sillä että olisi useampia kolaajia ja paremmat kolat. Mutta minkäs teet kun parempiin koliin ei ole rahaa ja huomattava osa kolaajista koettaa työntää sitä lunta oven eteen?